"No, ka, nyt on pappi taas saanut saarnansa saarnata … olen sinua valvottanut, olisit ehkä nukkunut mieluummin … mahdoit paiskata oven kiinni, jos et kehdannut kuunnella—mutta kaipa minä silloin olisin paukuttanut avaimen reiästä ja olisi vain pitänyt koreesti kuunnellaksesi. Painanko oven kiinni, ettei tule itikoita?"
"Antaa vain olla auki … täyttäkäähän vielä piippunne."
"Täytyy taas paimenen mennä kaitsemaan karitsaansa."
Ja hän tassutteli lamponavettaan päin. Ajattelin: hänen laisiaan kai olivat nekin, jotka ennenkin saivat luopumaan kaikesta ja seuraamaan häntä, saarnaveljet, jotka hoitivat väsyneitä luostarien rauhaan.
Hänen laulunsa otti, minkä toisen soitto äsken oli antanut. Ja niistä tuli kuitenkin molemmista, ainaisesta toivosta ja ainaisesta kieltäymyksestä, elämäni vastainen sisältö. Minulle jäi hänestä jälelle: Niin se on ja niin se on menevä. Heitin sinulle siinä valkenevassa aitassa ikuiset hyvästit. Päivä nousee, joku varpunen tirskahtaa. Ei kuulu enää rastaan huilu, kumajaa vain kosken tumma torvi.
On viikon mentyä poutainen pyhä ja taivaalla seisoo korkeat, liikkumattomat pilvet, ilmassa viileyden henki.
Lähden sieltä kuin toivioretkeltä, kuin pyhältä paikalta, tullakseni pian taas takaisin.
Palaan taas elämään ilman sinua, lasken viiletellen alas samat kosket, jotka äsken sauvoin ylös, soudan suvannot, laskettelen lehtipurjeessa suuret selät.
Koska se kai on niin määrätty ja on niin pakko, niin on kai myös niin parempi. Oli tapahtunut sellainen heräys, annettu sellainen ilmestys. Olen kuin jättäytynyt kohtaloni virran vietäväksi airottomassa purressa, ilman mahdollisuutta enää päästä omin voimin maihin, omakohtaiseen onneen, niinkuin olin sitä tähän saakka kuvitellut. Ja ilman haluakaan, sillä kuljethan nyt kuitenkin mukana, niinkuin lippu tangossa, niinkuin keulakuva laivassa, aina näkyvissä, edellä ja yllä. Ethän ole kenenkään niinkuin minun, kenen olletkin. Et ollut määrätty minulle sitä varten, kuin olin toivotellut. Sinun tarkoituksesi minulle oli ollut toinen. Elämälläni oli ollutkin toinen määrä. Olit tullut tielleni suunnataksesi sen siihen. Olit tullut vain koskettaaksesi ruumiin koteloa, jotta sielu pääsisi perhona ylös onnensa päivään. Olit ollutkin vain herättäjä uuteen elämään. Sitä minä, en muuta, niin välittömästi värähdinkin äänesi ensi kerran kuullessani. Siinä puhuikin vain sielu sielulle, henki hedelmöitti hengen. Siksi kai en saanut pyrkiä enkä päästä sinua lähemmä, vaan sinä menit, niinkuin olit tullutkin.
Ei siis eroa, vaan hengen yhtymys henkeen. Vien sinut hyväksi haltijaksi takaisin, saat olla ja piillä ja tulla vastaan kaikkialla, josta tahdoin sinut pois, sinua paeten. Korotan sinut kuvaksi, johon katson, kun uuvun, auttajaksi, jota kohti ojennan käteni, kun en yksin jaksa—alttarille, jonka ympärillä aherran ja jonka ääressä uhraan kaikki, mikä minussa on parasta.