Mutta sinä pidät kuitenkin, kiristät oikein lujasti, niin että rystyt menevät valkeiksi.
"Kas niin, nyt minä autan sen selkäänne."
Mutta sitä minä en salli, en, vaikka mitä tapahtukoon, minun on saatava estetyksi sinut jauhottumasta hinnalla millä hyvänsä, ja ettet ehtisi, minä keikautan sen olalleni niinkuin heinäsäkin ja lähden puolijuoksua pihaan. Kuulen sinun seuraavan, riennät edelle, avaat minulle puutarhan portin ja painat siinä päähäni lakin, ja olet uuden aitan rappusilla samalla kuin minä. Se nyt ei ole eloaitta se, mutta olkoon menneeksi, panen sen siihen.
"Mikä soma uusi aitta!" sinä sanot. "Äitinne sanoi, että se on kivijalasta kattoon isännän itsensä rakentama."
"Olihan siinä minulla toki apulainenkin—täytyy noutaa avain."
"Se on suulla … saanko avata … olkaa hyvä."
Minä sitten sinun avatessa ovea keikautan säkin aittaan, satutan ulos tullessani otsani kamanaan, sinä sanot: Ai!—johon minä:—Ei se mitään!— sinä otat avaimen suulta, sanot:—Siinäpä on korea avain, ja ojennat sen minulle. Olen sen verran selvinnyt, että ajattelen, että nyt voisi merkitsevästi sanoa:—Pitäkää se, se on teitä varten tehty,—mutta minä otan sen ja sanon:—Neiti on hyvä ja käy sisään—minun täytyy….
Mitä minun täytyy? Muuttaa vaatteet. Missä ne onkaan?
Seison hetken päästä edessäsi salissa, miten kuten pukeutuneempana, ainakin oli minulla, mikäli muistan, kengät ja jauhoton takki. Sinä istut sohvapöydän ääressä, toisessa kädessä paperikäärö, toisella selailet valokuva-albumia. Minä katson velvollisuudekseni ryhtyä selittämään, ketä ne ovat ne ja ne, se on isävainaja, se hänen sisarensa, joka vielä elää, ne ovat pikkusisaria, jotka ovat kuolleet.
"Onko isänne kauan sitten kuollut?"