"Siinä on porttipojalle vaivoistaan!"
Minä huudan hänelle, että asia päätetään ylihuomenna, ja sinä huiskutat vielä maantielle kääntyessänne kättä hyvästiksi.
Äiti sanoo:—Tehän olette jo kuulemma tutut etkä maininnut siitä minulle mitään.
En osaa muuta kuin pyöräyttää äitiä hartioista ja suudella häntä—ensi kerran elämässäni.
Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut? Tiedän sen, että olet tullut, että olet ollut meillä—meillä, sinä meillä!—mutta mitä muuta on tapahtunut sen lisäksi? Onhan se vallan mahdotonta, ihmettä se on!
Minun täytyy saada ryhtyä johonkin. Riennän rantaan ja siirrän veneen hiekalta omille teloilleen ja airot uimahuoneeseen, ja panen uimahuoneen lukkoon. Ja lehtipurje ei saa roikkua tuossa vedessä. Minä vien sen halkovajaan. Siellähän ei ole ollenkaan pilkottuja puita. Pilkon kaikki, mitä siinä on pilkkomatta. Äiti sulkee aittojaan yöksi. "Etkö tule jo illalliselle ja nukkumaan?"—"Tulen, tulen."
Mutta minä en tule. Näen viitakkeeni pistettynä tallin naulaan, sen tavalliseen paikkaan. Sen terässä on vielä siihen tarttuneita apilanlehtiä sinun niittosi jäleltä. Nythän on viileä niittää ja alottaa samassa heinänteko. Minä menen apilaspellolle ja teroitan rautaani kauemmin, kuin ehkä olisi tarpeen, koska metsänranta heläjää. Satakieli alkaa soittaa viidakossa ja soittaa koko yön. Niitän apilan maahan yhteen menoon ja käyn levolle vasta, kun aurinko nousee.
On semmoinen päivä, kun pohjatuuli on tyyntynyt eikä etelä vielä ottanut ilmoja valtaansa. Käy vain virit milloin mistäkin ja herättelevät henkäykset.
Istun ja vuoleskelen piitä haravaani ja nidoskelen viitakkeita halkovajassa, joka on avoin etelään ja aurinkoon. Vähitellen alkaa käydä tuulonen yli peltojen ja pihamaan, valellen kuin äiti lasta lämpimällä vedellä yli koko ruumiin—enkä tiedä, mitä enää voisin onnentunteeseeni lisätä. Eihän minulle oikeastaan ole vielä mikään toteutunut, mutta minusta on, kuin minulle kuitenkin olisi toteutunut kaikki. Kaikki, mikä on tapahtunut, on totta, minä tiedän sen, mutta minä melkein kuin toivoisin, että se ei sitä olisi, vaan olisi yhäkin unta voidakseni siitä herätä siihen, että se on totta.
Hän on ollut täällä—hän tulee jäämään tänne—hän on käyvä täällä usein samalla tavoin kuin eilen. Ja minä, joka koetin karkoittaa hänet täältä, joka lähdin sitä varten häntä pakoon, luovuin hänestä ja kaikesta omakohtaisesta onnesta—ja silloin hän tuli tänne! Sen ihmeen jälkeen en epäile enää mitään. Kun se on ollut mahdollista, on kaikki muukin oleva, mikä tahansa maailmassa. Minä tiedän ja tunnen sen. Minä uskon onneeni ja sen tähteen. Se on ilmoitettu minulle, vaikkei olekaan vielä annettu. Olen rauhallinen ja varma. On tapahtunut taika, jota ei mikään voi purkaa. On kuin olisi kuultu rukous ja siihen vastattu, annettu kuin kohtalon korkea hyväksyminen sellaisesta, missä minut on pantu koetukselle, tunnustuksena, kuin palkkiona siitä, että olen ollut uskollinen siinä vähässä, mitä minulla on, hänelle, se on: ihanteelleni ja itselleni. Minussa on voitokas varmuus siitä, että olen siis ollut ja tulen myös olemaan onnen erikoisen kaitselmuksen alainen. Minä näen ja selitän kaikki, mitä on ollut ja tapahtunut, siinä mielessä, että sinun täytyi tulla, että se oli niin määrätty siitä saakka, kun minut ensi kerran kohtasit. Lähdit juhlille, ojensit minulle laiturilla kätesi, et mennytkään sieltä pois, niinkuin luulin, vaan tulit tänne, ja istuit odottamaan minua puutarhan penkillä. Autoithan minua heti, sidoit yhdessä kanssani säkin suun, avasit portin, painoit hatun päähäni, avasit aitan oven, heitit minulle portilla kukan…. Jos minulle nyt juuri annettaisiin jotakin muuta tämän lisäksi, minä tuskin jaksaisin ottaa sitä vastaan.