Sinä olet jo täällä, olet täällä siksi, että olet aina ollut. Olet ollut aina, elämäni näkymättömänä haltijana, monessa muodossa, nyt ilmestyit vain lopullisessa, siinä, missä tulet aina olemaan, kaikkialla niinkuin kuultokuvana kirkon kaari-ikkunassa, jossa, taivaan ollessa harmaan ja tumman, siitä ennen näkyi vain himmeä hahmo, mutta jossa nyt, auringon sädehtiessä sisään täydeltä terältään, värit hehkuu ja ääriviivat elävät. Tätä uskoani minä siinä itsekseni juhlin. Tämä on ensimäinen niitä onnen hiljaisia pyhiä, semmoisia, jolloin ei olla kirkossa, vaan vietetään se kotona, omassa yksityishartaudessa. Niitä on ollut meillä—kuinka paljon! Niistä ei toinen tiennyt, et sinäkään aina, vaikka olitkin aina niissä mukana. Kun ei nyt vain kukaan tulisi—mutta ei tule kukaan, ei äitikään, istuu kai omassa huoneessaan ja pitänee omien aatostensa pyhää hänkin….
Tuli vielä pieni takatalvi siihen kevääseen, satoi lumen onneni oraaseen….
Missä sinä viivyt? Miksi et tulekaan, vaikka olet saanut tiedon?
Saithan heti tiedon, ja minä odotin, että tulisit samassa, odotin uuden kotisi avaimet valmiina. Odotin pääseväni sitä sinulle näyttämään, uutta, vasta valmistunutta, puhdistettua, maalattua.
Et tullut sinä päivänä, et toisena, et kolmantena, et koko viikolla. Katselin maantielle, kuulostelin jokaisen rattaan ritinää. Ehkä tulet sunnuntaina kirkkoon. Et ollut siellä.
Oli mentävä jokivarrelle heinään, laamannin ohi. Ajattelin: ehkä näet jo veneen ja riennät avopäin rantaan, heilutat liinaa ja huikkaat. Hovissa on vieraita, lienee nimipäivä, syntymäpäivä, voi olla vaikka kihlajaiset, niistä minä tiedän heidän juhlansa. Istuvat valkoisissaan verannalla ja olkihatuissa, ja naiset harsohameissa, toiset heittävät äyräällä renkaita ilmaan, huudahdellen, hypähdellen, naurahdellen; sinä lennätät rengasta tuomarin pojalle, vartalosi notkahtaa, palmikkosi heilahtaa. Et huomaa venettä, vaikka on viitakkeita kokassa ja haravoita perässä.
Menenkö maihin? En.
Olisi ollut sinulla kiireempi käydäksesi, jos tulit tänne sen tähden, kuin jo kuvittelin.
Satoi lumen mielen yli, kaiken taannoisen yli. On kolea olla, epäilyn ja epävarmuuden vilu tunkee sieluun ja mieleen—sillä en enää jaksa uskoa mahdolliseksi mitään siitä, mitä olin kuvitellut. Eikö siinä ollutkaan mitään taikaa, että tulit, eikö merkinnytkään mitään, että istuit ja odotit puutarhan penkillä, avasit portin, kiersit auki aitan lukon ja heitit portilla kukan ja huiskutit tien käänteessä kättä.
Mitä sinä minusta, semmoinen kuin sinä, semmoisesta kuin minä, kömpelö, saamaton, sinä hieno toisen maailman tyttö, noiden suurellisten sukua. Olen hulluttelija, ainainen luulottelija, parantumaton haaveilija ja unien näkijä—enkä kuitenkaan jaksa päästä siitä omin voimin eroon, en koskaan.