Raadan siellä viikon päivät heinäkuun helteessä, lepäilen yöt viileässä ladossa, saan sen täyteen parhaita heiniä, ei ole käynyt edes aamukaste karhon päällä—kaikki minulle onnistuu, ei vain se ainoa, mitä enin toivon.
Kun palaan, ovat hovin ovet kiinni ja kaikki näkyvät olevan poissa. Kun tulen kotiin, kysyn:
"Onko uusi opettajatar käynyt?"
"Ei ole näkynyt," äiti melkein ärähtää kankaansa takaa, iskien pirtaa, "ovat kuulemma olleet retkillä pitkin pitäjää ajelemassa vieraidensa kanssa…. Ja taitaa katsella sitä omakseen tuomarin poika," äitinsä haastoi.
"Lieneekö jo saanut?"
"En tiedä," tiuskaa äiti.
Tulee väsyneen työmiehen raukea sunnuntai. En välitä enää mistään. Ei siis ole mikään muuttunut. Riutuva päivä paistaa iltaisia pihoja pitkin, ilottoman sunnuntain sanomattoman ikävä ehtoo, kuva eletystä ja vielä elettävästä. Lepään aittani yläsillalla ja luen lehteä. Varpuset narskuttavat katon harjalla. Äitivanha istuu kamarinsa ikkunassa, silmälasit nenällä ja tutkii sanaa.
Niin silloin narahtaa portti ja sinä tulet yltyleensä valkoiseen puettuna siitä sisään. Sinä tulet arasti liukuen kuin metsälintu joskus eksyessään autioon taloon, niinkuin olisi vähän kiire, niinkuin pelkäisit myöhästyväsi, silmä tähystellen joka taholle, kummastellen, eikö täällä ollakaan kotona, kolkutat porstuan ovelle, mutta niin arasti, ettei äiti kuule, katsahdat aittaankin päin, huulilla utelias hymy ja silmissä kyselevä, melkein hätäytynyt katse, mutta et huomaa minua, sillä yläsillan luukku on vain puoleksi auki ja minä en liikahda. Menet puutarhaan, tulet takaisin, kädessä heinänkorsi, jota heilutat, istahdat keinulaudalle, suorit helmojasi—ja minä katson sinuun ja näen silmäsi, vaikkeivät ne näe minua, näen joka piirteesi, odottavan ilmeesi—kun tietäisin, mitä ajattelet? Sinä viimein rykäiset ja minä myös, ennenkuin astun aitasta ulos. Sinä sanot:—Ah!
"Iltaa," sanon minä.
Olet noussut, ilostunut, punastut, värähdät—mitä?