"Suottahan minä vain, ilman aikojani," sanoo äiti ja hänen ryppynsä säteilevät, suupielistä ja silmäin kulmista yli kasvojen.
Suli siihen sen takatalven lumi—eikä sitä sitten enää koskaan satanut meidän onneemme.
Muistatko—?… kysyn, sillä nythän meitä on tästä lähtien näitä muistelemassa kaksi—muistathan sen ikimuistoisen ensimäisen kävelyretkemme kesäisenä iltana ja yönä, aina uudelleen eletyn, joka kerta kun yhdessä kääntelimme onnemme kuvakirjan lehtiä.
Sillä kävelyllä ja sinä lämpimänä kesäisenä iltana, joka vähitellen vaihtui viileäksi yöksi, ohi pappilan ja kirkon, ohi kirkonkylän talojen, oikopolkua peltojen läpi, vähän matkaa suuren tyynen järven rantaa, sitten syrjätietä koulun lehtoiseen niemeen ja sieltä takaisin maantielle ja vielä raikasta, helähtelevää hongikkoa siihen, missä erottiin, mutta ei erottukaan—sillä kävelyllä pantiin koko tulevan elämämme pohja, virisi yhteiselämämme johtosävel soimaan aina tähän päivään asti.
Et aavistanut, mikä riemu täytti rintani, kun minä maantielle tultuamme kysyin:—Menemmekö niittyjä myöten suoraan pappilan kautta vai ympäri?— ja sinä sanoit:—Menemme ympäri, niin emme tapaa heitä.—Ovatko ne siellä?—Ovat—vaan en välittäisi nyt heistä—tahdon olla nyt teidän kanssanne.
Sinä käyt toisella puolen tietä, minä toisella, uusi, yltyleensä valkea pukusi tumman vihreää havumetsää vasten. Sinä vaikenet hetken, sitten se tulee purkautuen, kuin olisi se jo kauan ollut sydämelläsi:
"Minä tätä tietä siksi, että saisin kerrankin häiritsemättä puhua totisista, joista täällä ei kukaan välitä—sillä ne totisesti eivät välitä muusta kuin niistä pienistä omistaan, nämä täällä niinkuin heikäläiset kaikkialla, ei mitään yleistä harrastusta, ei isänmaallista innostusta—ei laamannissa, ei pappilassa … ne melkein säälivät minua, että olen antautunut opettajaksi … pitävät sitä päähänpistona … olisi muka niin paljon parempaa ja arvokkaampaa semmoiselle kuin minulle—minä lopulta melkein suutuin ja läksin—oikeassa oli opettajani: 'ei tämän kansan kultuuria linnoista käsin luoda—aivan toisista keskustoista kuin kartanoista ja hoveista ja suurista pappiloista uuden ajan valo tulee säteilemään Suomen saloille.' Ja se on totta—näinä kahtena viikkona minä vasta oikein olen sen huomannut—minä olen siitä nyt niin varma, niin varma—kun vain voisin ja osaisin!"—ja sinä taoit nyrkillä avoimeen kämmeneesi.
"Te varmaan voitte."
"Luuletteko?" sinä sanoit lämpimästi ja astuit askeleen keskemmälle tietä omalta puoleltasi, ja minä samoin omaltani, ja me kävelimme kohta rinnakkain, lähekkäin, nopein askelin, sinun innostuksesi tahdissa, joka samalla oli tarttunut minuun.
"Täällä ei ole, vaikka toivoin ja luulin, minulle ketään henkiheimoa, ei ainoatakaan ymmärtäjää…."