"Ei täällä ole, ei ole ollut minullekaan."
"Mutta meidän täytyy siis, ainakin meidän olla sitä toisillemme. Kyllä minä tietäisin, kuinka, kun vain saisin apua jostain. Koulutyö kyllä menee, sen tiedän, mutta minusta pitäisi muutenkin herättää, virittää— tahdotteko auttaa minua?"
Minä sanon—sydän sykkyrällä—että minä, mitä suinkin voin, että minä kyllä—ja että kokemukseni ovat juuri samat.
"Katsokaa, se menee kyllä, kun on se tahto ja se henki. Voi, voi, sitä olisi niin sanomattoman paljon,—minun täytyy saada teidät mukaan—tehän olette sekä talonpoika että herra—juuri niinkuin jokaisen olisi oltava tässä maassa, täällä maalla…. Minä heti nähtyäni teidät laivassa sain kuin ilmestyksen, että siinä hän on, jos missään, jota tarvitsen: ylioppilaslakki ja kotikutotakki.—Minne te sieltä juhlasta yhtäkkiä katositte?"
"Olitte siellä aina niiden minulle vieraiden ympäröimänä."
"Niin, niin, se oli sellaista touhua…. Mutta te ihan kuin kartoitte minua."
"Enhän tiennyt, mitä olisitte ajatellut, jos olisin tunkeutunut tuntematonna…."
"Te ette ole minulle tuntematon, sanoinhan sen jo heti laivassa!" sinä sanoit melkein kiivaasti, ollen leikillä suuttuvinasi ja sitten sille naurahtaen, hiukan hämilläsi.
"Mitä te sanoitte?"
"Ettekö enää muista?"