"Tahtoisin kuulla sen vielä kerran."
"Niin tarkistakaa sitten korvanne ja kuulkaa, että meillä tytöillä oli siellä kullakin 'ihanteemme' ja 'ihastuksemme', ja te olitte langenneet minun osalleni. Nyt sen kuulitte—vielä kerran!
"Saanko vielä kysyä: mikä minussa sitten oli niin ihannoitavaa ja ihastuttavaa?"
"Ettekö katsonut siellä koskaan katuikkunaan? Tuommoinen totinen, hirveän totinen, ehkä hiukan ujo, avosilmäinen, otsa aatteellisissa rypyissä, suu asianymmärtävässä supussa, lakin reunan alla kähertynyt valkoinen tukan reuna—nyt se on jo hiukan kellertynyt, huomaan—olennoitunut kuva siitä, minkä olin luonut itselleni 'isänmaan toivosta', joka elää vain aatteissa ja ihanteissa, niinkuin minusta pitikin.
"En minä, valitettavasti kyllä, siellä juuri ollenkaan niissä aatteissa ja ihanteissa elänyt … päinvastoin minä menetin senkin vähän, mitä olin sitä ennen omistanut … ainakin suurimmaksi osaksi."
"Ette te ole mitään menettänyt…."—Ja sitten sinä taas sanoit oikein totisesti: "Ja sentähden täytyy meidän, kahden ja ainoan täkäläisen, tehdä liitto."
"Kuinka ajattelette?"
"Työliitto … valistusliitto … teidän täytyy vastata kaikkia toiveitani—toteuttaa se ihanteeni … kuuletteko?"
"Mutta millä tavoin olette ajatellut?"
"Antakaa minulle ensin kätenne … näemme sen sitten, millä tavalla … pääasia on aluksi, etten ole täällä missään yksin. Jos ette lupaa, peruutan hakemukseni ja haen itselleni vaikutusalaa jostain muualta."