"No, voi minun päiviäni…."
Muistatko vielä—?—kun sitten jonain päivänä sen jälkeen istuimme penkillä puutarhan lehtimajassa.
Minäkö olin sen ensin sanonut vai sinä? Mutta kun se oli sanottu, sanoit sinä:
"Tiedä—että olen rakastanut sinua siitä pitäen, kuin sinut ensi kerran näin."
"Ja minä sinua jo ennen, kuin sinut näin … sinä olet minulle koko entinen elämäni, ja olet tämä nykyinen … ja olet oleva tulevakin … minulla ei nyt näytä olleen mitään elämää, jossa sinä et olisi ollut mukana, eikä tule olemaan, jossa et olisi oleva mukana."
Sinä tartuit heltyen ja sisäisesti haltioituen molempiin käsiini ja sanoit totisesti, hartaasti, melkein juhlallisesti, kasvot kiinteinä ja kalpeina:
"Minä olen rakastanut sinua siitä alkaen, kun kohtasin sinut siellä vanhan kirkon puistossa, kun sinä, valkolakki ja kotikutotakki, astelit ajatuksissasi ohitseni, ja vaikket sinä silloin etkä milloinkaan minua huomannut, niin minä sanoin itselleni: 'Siinä hän on' … tai ehkä: 'Semmoinen hän on oleva' … ja hän oli sekä se että semmoinen. Ja vaikka sinä yhtäkkiä katosit enkä tiennyt minne, etkä tullut enää minua vastaan, vaikka odotin—ja vaikka olin menehtyä turhan odotuksen ikävään—enkä tiennyt edes, kuka olit, niin sinä et koskaan kokonaan häipynyt mielestäni. Enkä ollut koskaan oikeastaan siitä onneton, sillä olin varma, että hänet kerran tapaan, että aikanaan hän tulee, kuinkas ei tulisi—minulle soi sinusta aina sävel jostain niinkuin metsästä näkymättömän linnun viserrys."
"Rakas—sinä—onko se totta?"
"Minun sielussani ja sydämessäni ei ole koskaan ollut ketään muuta—eikä siinä ole soinut mitään muuta säveltä kuin sinun eikä ole voinut soida, sillä se oli viritetty sinun sointuusi heti, kun se mihinkään viritettiin. Ja jos siinä joskus on pyrkinyt soimaan jokin muu, niin on se soinut väärin ja tunne on mennyt umpeen."
Päästit käteni ja virkoit vielä: