Hän otti rinnastaan kukan, joka oli takatalven routaiselta maalta poimittu, laski sen lain eteen ja virkkoi syvällä rintaäänellä, niinkuin olisi viimeisen sanansa sanonut:
—Valvo siis vartija lakia, valvo laki vartijaasi! Ja oli kadonnut.
»Päivälehti», toukok. 12 p:nä 1901.
BERGBOMIEN JÄÄHYVÄISJUHLA.
Viime sunnuntaina vietetty juhla Kansallisteatterissa oli varmaankin omituisimpia ja onnistuneimpia mitä meillä koskaan on vietetty. Vaikutus, minkä siinä olleet saivat ja ottivat siitä mukaansa, on säilyvä muistona vuosikymmeniä, se on oleva yksi kulttuurihistoriamme muistopäiviä. Ensinkin juhlan aihe. Nuori on todella kulttuurimme, kun me vielä voimme katsoa kasvot vasten kasvoja niihin, jotka ovat olleet sitä alusta alkaen luomassa.
Ei missään muualla maailmassa tavattane ilmiötä semmoista kuin tämä meillä: että nykyjään elävän sukupolven edessä seisoo ilmielävänä henkilöitä, jotka muualla ovat, joskaan eivät juuri tarujen takaisia, niin ainakin siellä jo aikoja sitten päättyneeseen historialliseen aikakauteen kuuluvia.
Kauan saavat italialaiset, ranskalaiset, saksalaiset, englantilaiset selailla jälellepäin sivistyshistoriansa lehtiä, ennenkuin löytävät niiden nimet, joista tiedetään tai ainakin luullaan tiedettävän, että he ovat olleet avaamassa esirippua, minkä takana kansan oma kieli ensi kerran kuului oman kansan korvaan. Ne ajat kuuluvat noissa maissa tarujen aikaan. Meillä on tuo taru todellisuutta, nykyisyyttä. Mutta kun näkee, mihin meillä nyt jo on ehditty siitä, mistä ensin aloitettiin, niin tuntuu kaikki sittenkin meilläkin tarulta. Teki sentähden melkein aavemaisen vaikutuksen nähdä noiden henkilöiden, joiden työnsä suuruuteen tai taipaleensa pituuteen nähden tuntuisi pitävän olla historiallisia henkilöitä, olevan ja liikkuvan työnsä tulosten keskessä. Se oli unta, mutta kuitenkin totta. He ovat siinä. Mutta vieläkö he todellakin ovat siinä? Ja miks'eivät he tule yhä edelleenkin olemaan? Miksi he juuri nyt menevät.
Tuo kaikki antoi juhlallisuudelle aivan erityisen aatteellisen ja tunnesisällön. Se nosti mielikuvituksen omituiseen ristilentoon ja milloin sai sydämen kielet värähtelemään iloa ja ylpeyttä, milloin vei mielen viehkeäksi, jopa surulliseksikin.
Mutta ennen muuta nousi eteen kysymys: miltä mahtaa heistä tuntua? Onko tämä hetki heille ilon ja tyydytyksen vaiko epäilyn, pettymyksen, jopa katkeruudenkin hetki? Tuntuuko tämä tilaisuus heistä hautaukselta —vaiko ylösnousemukselta? Eivätkö he mahda tulla kaipaamaan sitä, jonka jättivät? Kenties ei mitään kaikesta tästä? Ehkei ajatustakaan omasta itsestä, vaan ehkä yksinomaan huolestumista tästä: miksi on suomalaisen näyttämön lähin tulevaisuus muodostuva?—Olen melkein varma siitä, että tämä viimeinen oli heistä tälläkin heidän omalla hetkellään vallitsevin.
Vaan oli miten oli: juhlan aihe oli suurimpia, joista voidaan juhlia.
Ja juhla itse täysin aiheensa arvoinen.