Se oli ja sen täytyi tietysti ollakin laitettu ja edeltäpäin mietitty. Mutta ei millään ulkolaitteella koskaan voida saada aikaan sitä välittömyyttä, joka puhalsi esiin, silloinkun juhlittavat ilmestyivät heitä odottavaan kukkaisaitioon. Liikutuksen puna, joka leimahti neiti Emilie Bergbomin poskille, sytytti saman punan palamaan sadoilla muilla. Tunne, joka silloin tuulahti heitä vastaan, oli koko kansan tunne. Tuo pieni, lyhyt alkukohtaus oli samalla ilmaus koko juhlan sisimmästä sisällöstä. Jos ei muuta ohjelmaa olisi ollutkaan kuin tämä yleisön hermoa värähyttävä lyhyt aploodi fanfaarin soidessa, olisi silläkin saatu tulkituksi, mitä tunnettiin.
Vaikuttava ja välitön, joskin luonnollisesti enemmän tarkoituksellinen, oli myöskin entisten ja nykyisten näyttelijäin juhlakulkue. Se oli paraati, jommoista ei mikään sotajoukkojen johtaja pelkällä komennollaan saa editsensä astumaan, sillä se oli elämäntyön ja elämäntaistelujen tulosten paraati. Siinä astuivat esiin taiteilijan omat teokset. Se oli teatterin ja sen johtajan symboolista historiaa, joka oli semmoisenaan ikuistettava joko kohokuvana teatteritalon otsikkoon tai freskona sen lämpiön seinälle. Mikä liikuttava kohtaus, kun rouva Aspegren Katrina tuo tervehdyksensä teatterin aivan ensimmäisiltä ajoilta. Odotti vain, että vainajatkin, Vilhot, Lundahlit, Salat y.m. olisivat yhtyneet elävien joukkoon. Korkeimmilleen kohosi tunteiden tulva, kun Iida Aalberg näyttelijäin puolesta lausui heidän jäähyväisensä johtajalleen:
»Hehkumielin, kaukokatsein sinä eellä vaelsit. Meitä kiihdit, meitä viihdit, aatteet meihin sytytit.»
»Tarmollasi, taidollasi, rakkautesi ihmetöin vaalit, valvoit, Taatto, parastamme päivin öin.»
Suuri näyttelijä on harvoin kohonnut korkeammalle kuin tällä hetkellä. Oli niinkuin olisi hän tahtonut oman itsensä kautta, omaan kehitykseensä viitaten, osoittaa, mitä hedelmiä suomalaisen näytelmätaiteen luojan työ on kypsyttänyt.
Jos missään, niin tässä »näyttelijäin kiitoksessa» työ tekijää kiittää. Ja kun Aino Ackté lopuksi sirotti äänensä hopeat juhlan esineiden eteen, niin oli niinkuin olisi vanha ooppera tyttären kautta tehnyt sen kiitokseksi äidin puolesta…
Mutta kenties kaikista kauneinta tässä juhlassa oli se, ettei se sittenkään saanut suruisen erojuhlan sävyä. Puun runko kyllä peittyi, mutta peittyikin vain omien kasvattamiensa lehtien alle…
»Helsingin Sanomat», toukok. 3 p:nä 1905.
MUUTAMIA MUISTELMIA MINNA CANTHISTA.
Kuopio on tämän kirjoittajalle muistojen kaupunki. Tuskin on sitä saarta Kallavedessä, tuskin sitä lahdelmaa sen rannoilla, tuskin kukkulaa ja laaksoa tämän kauniin kaupungin ympäristössä, johon ei jokin muisto kouluja myöhemmiltä ajoiltani olisi kiintynyt. Torit, kadut, kadunkulmat, jopa yksityiset talotkin johtavat mieleen elettyjä tapahtumia ja tunnelmia ja vaikuttavat niitä kuvitellessa tai niitä uudelleen nähdessä kuin vanhat tuttavat, joilla aina on jotakin kertomista sitten kuin viimeksi tavattiin.