Kysymykseeni, miksi hra Tavaststjerna ei aio tarjota näytelmäänsä Ruotsalaiseen Teatteriin, vastasi hän, ettei hän luota tämän teatterin taitoon eikä tahtoon esittää kotimaisia kappaleita. Sen on kokemus jo kyllin osoittanut ja siitähän on syntynytkin se uusi harrastus, joka viime kevännä vei »draamallisen yhdistyksen» perustamiseen Helsingissä. Tyytymättömyys ruotsalaista teatteria kohtaan on jo kauan kytenyt hra Tavaststjernankin mielessä! Olipa hän ensimmäisiä, jotka tästä asiasta kirjoittivat muutamia vuosia sitten. Silloin oli aate vielä uusi ja se lehti, jonka palstoilla hän arvostelunsa julkaisi, pani siihen pitkän vastalauseen. Eikä maamme ruotsinkielinen sanomalehdistö vielä nytkään ole oikein taipuvainen myötävaikuttamaan niihin perinpohjaisiin muutoksiin, joita ruotsalainen teatteri tarvitsisi. Vielä vähemmän teatterin johtokunta. Sentähden ei hra Tavaststjernan tee mieli tämän teatterin puoleen kääntyä, vaan on hän päättänyt muuttaa ainakin nykyisin valmistumaisillaan olevine kappaleineen Suomalaiseen Teatteriin, jonka johtajan tahto ja taito samalla kuin näyttelijäin kyky ja taipumukset ovat paremmin omansa vaikuttamaan näytelmän menestymiseen.
Jouduimme tämän johdosta puhumaan hra Tavaststjernan uudesta näytelmästä. Se on muodostettu hänen romaanistaan »Kovina aikoina». Kirjailija on näyttämön vaatimusten mukaan jotenkin vapaasti käsitellyt ainettaan ja muutellutkin sitä. Siinä on m.m. aivan uusi henkilö: rouva Thoreld. Neiti Louisesta ja hänen äidistään on muodostettu nainen, jonka kanssa kapteeni Thoreld menee naimisiin.
Tämä näytelmä, joka jo aineensa puolesta sopii erittäin hyvin suomalaiselle näyttämölle, valmistunee jo ensi syyskautena esitettäväksi. Ja vaikka se kirjoitetaankin ruotsiksi, ilmaantuu se kuitenkin sitä ennen suomalaisessa puvussa ja voi sitä siis tavallaan pitää ruotsinkielisen kirjailijan—suomalaisena alkuteoksena.
Nyt ovat siis yhden suomenkielisen ja yhden ruotsinkielisen kirjailijan osat tätä nykyä vaihduksissa, ja hauskaa on nähdä, millä lailla he näitä uusia osiaan tulevat hoitamaan.
»Päivälehti», heinäk. 12 p:nä 1892.
KÄYNTI K.G. von ESSENIN LUONA.
Jokapäiväiset lehdet kertoivat tuonnottain hänen kuolemastaan ja elämäntyöstään. Ne huomauttivat siitä merkityksestä, mikä vainajalla oli ollut kansamme uskonnollisessa ja valtiollisessa elämässä. En aio niistä tässä puhua. Tahdon vain julaista muutamia muistiinpanoja eräästä päiväkauden kestäneestä seurustelustani professori von Essen-vainajan kanssa neljättä vuotta sitten, jossa hänen luonteensa esiintyi niin herttaisessa valossa, etten voi siitä olla kertomatta. Ehkä valaisevat eräät kohdat allaolevassa sitä asemaakin, johon hän oli asettunut herännäisyyden suhteen.
Tekemääni kirjeelliseen pyyntöön saada tulla häntä puhuttelemaan vastasi hän myöntävästi ja niin minä, eräänä talvipäivänä v. 1892, ajoin hänen maatilalleen lähelle Parolan asemaa, jonne hän oli asettunut vanhuutensa lepopäiviä viettämään. Siellä tuli hän minua vastaan jo porstuassa ja vei minut kohta kättä puristaen saliin. Syy siihen, miksi se pisti niin erityisesti silmääni ja miksi sen mainitsen, ei ole se, että se tapahtui minulle, vaan etten ollut juuri tottunut sellaiseen vastaanottoon kaikkien niiden puolelta, joiden luona olin samoissa asioissa käynyt. Mutta suvaitsevaisuus ja älykäs toisten harrastusten ymmärtäminen olivat pääpiirteitä tämän herttaisen ja valistuneen vanhan heränneen luonteessa. Vähän aikaa istuttuani ja puheltuani pienen, leikkisän ukon kanssa, joka välistä oikein kipenöitsi älykästä huumoria, olin häneen aivan ihastunut.
Tietysti tuli heti paikalla puhe vanhasta herännäisyydestä ja sen miehistä. Aivan niinkuin vertaiselleen kertoi hän minulle, mitä halusin tietää ja mitä hän muisti. Sai häneltä kuulla monta kuvaavaa piirrettä senaikuisista miehistä ja monta sattuvaa kuvausta silloisista oloista.
Oman herätyksensä historiaan ei vanhus kajonnut enkä sitä rohjennut häneltä kysyäkään. Olin siitä kuitenkin juuri vähää ennen saanut hyvinkin kuvaavan yksityiskohdan eräässä kirjeessä, jonka minulle oli lähettänyt eräs hänen vanhoista tuttavistaan, rouva Leontine Castrén. Tämä kirje on jo ollut julaistuna »Uuden Kuvalehden» 22 n:ossa vuodelta 1892 nimeltä »Heräys eräissä häissä» ja on sitä myöskin käytetty pohjana kuvaukseen »Häät» kertomussarjassa »Heränneitä». Se kuvaa ihmeen elävästi Essenin samoinkuin monen muunkin senaikaisen nuoren miehen uskonnollista »Sturm und Drang»-kautta ja osoittaa, kuinka kiivaasti sitä siihen aikaan törmättiin yhteen aatteiden puolesta. Saatiin niiden puolesta taistella ehkä enemmän kuin nyt. Essenin taistelutovereita oli hänen hyvä ystävänsä Lars Stenbäck. Ylioppilasaikanaan saivat he monta kovaa kokea, pietistejä kun siihen aikaan pidettiin valtiollisestikin vaarallisina. Molempia epäiltiin heitä m.m. simonismista, jonka tarkoituksena oli luoda jonkinlaista yhteiskunnallista, yksistään kykyyn ja kelpoisuuteen nojautuvaa pappeutta. Ranskassa oli tästä liikkeestä siihen aikaan paljon melua syntynyt, ja sen johdosta kielsi Helsingin poliisimestari näitä nuoria ylioppilaita yksityisiä hartaushetkiään pitämästä. Essen oli kiivasta miestä eikä tahtonut alistua moisen omavaltaisuuden alle, vaan meni suoraa päätä kuvernöörin puheille vaatimaan oikeutta. Hauska ja tavallaan hullunkurinen oli tämä retki Essenin oman kertomuksen mukaan. Tultuaan korkean herran etehiseen odotti hän vuoroaan ja katseli, kuinka toinen mitalirintainen herra toisensa perästä meni sisään. Hän kyllä näki pikentin aina vähänväliä katsahtavan ovesta sisään, mutta kun ei hän tiennyt, että piti ilmoittautua sisään päästäkseen, työlästyi hän odottamiseen, meni ilmoittaumatta sisään, astui suoraa päätä kuvernöörin eteen ja huusi kuin sotamies raporttinsa säikähtyneen korkean herran korvaan. Raportti ei sisältänyt vähempää kuin vaatimuksen, että poliisimestari oli—erotettava virastaan. Samoissa asioissa joutui hän kutsuttuna myöskin senaikuisen kenraalikuvernöörin apulaisen Thesleffin puheille.—»Mitä te sitten teette noissa kokouksissanne!» oli hänen ylhäisyytensä kysynyt.—»Me rukoilemme Jumalaa.»—»Kenen puolesta?»—»Rukoilemme kaikkien puolesta, rukoilemme Jumalalta armoa itsellemme ja kaikille ihmisille.»—»Rukoiletteko sitä keisarillekin?»—»Rukoilemme sitä hänellekin.»—»No, ettehän te sitten olekaan mitään maailman mullistajia, niinkuin väitetään!» Ja iloissaan siitä, että sai antaa näin rauhoittavan raportin Pietariin, jonne pietisteistä oli kieliä kanneltu, sulki kenraalikuvernööri hämmästyneen ylioppilaan syliinsä, ja tästä lähtien saivat Essen ja hänen ystävänsä häiritsemättä seurojaan pitää. Harhaoppisuus oli ankarin niistä syytöksistä, jotka kohtasivat heränneitä pappeja. Varsinkin yliopistossa suuntaa kovin pelättiin. Lars Stenbäckiä vastaan käyty taistelu on siitä parhaana todistuksena. Mutta vaikkei liikettä olisi voitu suorastaan harhaoppisenakaan pitää, koetettiin sitä kuitenkin toisilla syillä tukahduttaa. Muun muassa sai Essenkin pitemmän aikaa odottaa papiksi vihkimistään, joka häneltä kaikenlaisten tekosyiden nojalla kiellettiin. Hänen kertomuksensa mukaan oli Runeberg, joka siihen aikaan oli asessorina Porvoossa, hänen puolellaan, mutta piispa oli vastaan. Hänen syynsä, jotka hän Essenille ilmaisi, olivat hyvinkin omituiset ja aikaa kuvaavat. Kun Essen oli julkaissut teesinsä, sanoi piispa, että ne kyllä olivat hyvät, mutta että suuri vika niissä kuitenkin oli se, että olivat liian ankarat.—»Ovatko ne ankarammat kuin tunnuskirjat ja raamattu?» sanoi Essen kysyneensä.—»Eivät ole», vastasi piispa, »mutta nekin ovat liian ankarat». Ja yht'äkkiä purki piispa kylläisen sydämensä, vaikeroiden, ettei hänen ollenkaan olisi pitänyt papiksi eikä piispaksi tulla, sillä ei hänen mielestään ole mihinkään koko kristinopista. »Mitä hyvää se on vaikuttanut? Onko ihmiskunta siitä parantunut? Ovatko sodat loppuneet, onko kurjuus maailmasta kadonnut?»—Ei tarvinne lisätä, että nuori papinkokelas seisoi kuin puulla päähän lyötynä tuollaista oppia kuullessaan—piispan suusta.