Vielä enemmän ymmälle joutuu mennessään annamilaisten teatteriin, jossa sekä tanssitaan että näytellään. Teatterissa ovat istuimet ja näyttämö samanlaiset kuin meillä, se ero vain, ettei laitoksia koskaan vaihdeta. Ja siitä alkaakin jo ero meidän ja heidän välillä. Meillä ensiksikin koettaa musiikki vaikuttaa soinnullaan, heillä on orkesteri, joka etsii kuta kauheimpia ääniä. Luulisi kuulevansa meikäläisten soittokoneiden virittämistä. Laulu ja puhe on samanlaista. Näyttelijät rääkyvät, ulvovat ja kiljuvat. Oikein liikuttaakseen yleisöä, tahtoessaan saada kuulijansa oikein traagilliseen mielentilaan, parkaisee annamilainen näyttelijä niinkuin metsän pahaäänisin peto. Kaikilla kansoilla sanotaan laulun ja puheen kehittyneen luonnossa kuultujen äänien mukaan, joita kukin on käsittänyt ja ruvennut matkimaan oman korvansa mukaan. Meidän esi-isämme ovat näihin verrattuina ottaneet satakielen sävelet tunteittensa ilmituomisen esikuviksi ja luoneet niistä sointuja itselleen. Näitten esivanhempain korva on ehkä ollut rakennettu siten, että siihen on tarttunut suden ulvonta, tiikerin kiljunta ja korpin raakuminen. Ja onhan heillä oikeus pitää kauniina sitä niinkuin mekin pidämme omaamme, kehittää sitä, luoda siitä taide itselleen.
Konesalin vastakohta.
Pariisi, 10 p:nä lokak.
Kun päivän käveltyään näyttelyssä illalla palaa kotiin ja alkaa muistella, mitä on nähnyt, ei tavallisesti johdu mieleen mitään. Silmänsä pohjasta ei saa ainoatakaan kuvaa esille pitkään aikaan. On nähnyt liian paljon. Niin on minulle käynyt tänäänkin. Tehtyäni matkustuksen läpi näyttelyn tuntuu siltä kuin en olisi siellä ollutkaan. Ainoastaan muutaman asian olen tällä kertaa saanut sen verran huomiolle pannuksi, että voin siitä jotakin kertoa.
Aivan omituisen viehätyksen tuntee, kun palatessaan näyttelykentältä Trocadero-palatsin puoleisia portteja kohti sattuu poikkeamaan vasempaan käteen ja joutuu puiston sisässä olevan rakennuksen ääreen, joka on kokonaan kuorimattomasta puusta. Se on isonlainen, kovin soman ja hauskan näköinen kaksikerroksinen rakennus, tehty sillä tavalla, että kukin näytteille pantu puulaji on samalla yhtenä hirtenä rakennuksen seinässä. Kun hirret seisovat pystyssä ja nousevat suoraan maasta, niin näyttää siltä kuin seinät olisivat kasvaneet siihen semmoisinaan. Seinästä ulkonee ikkunain ja ovien kohdalla pieniä parvekkeita, joista muuan on valkeatuohisesta koivustakin. Suurimmat kattoa kannattavat nurkkahirret ovat satavuotisista vanhoista »hongista», jotka ovat niin paksuja, ettei kaksikaan miestä kunnolle ylettäisi sylellään ympäri.
Katsellessaan ulompaa tuota taloa, jota varmaankin oli ollut taiteilija tekemässä, tuli mieleeni, että tuohan on ihan kuin Tapion temppeli, täydellinen Metsola. Ja tätä vertailua vahvisti karhun kuva, joka seisoi ovenpielessä.
Sisään astuessaan tuntee hyvänhajuisten puiden kaarnan lemuavan vielä heikosti ja pihkan hajun ja ruusupuun tuoksun sekautuvan toisiinsa. Sali, joka on puupilaristolla reunustettu, sisältää suuren joukon puuteollisuuden alalle kuuluvia työkaluja ja teoksia. Ensimmäinen ja tärkein työkalu, saha, on asetettu keskelle lattiaa. Siinä on pienen höyrykoneen avulla käypä raami, joka puree hampaansa ahnaasti puun sisään ja raapii esiin tuon niin tutulta tuntuvan sahajauhon. Seinillä, pöydillä, kaapeissa y.m. on sitten kirvestä, puukkoa, näveriä ja kaikenlaista mitä hienointa teräkalua, ja niiden ympärillä näytteitä erilaisista kapineista, joita heidän avullaan on saatu syntymään raa'asta halosta. Siinä on sanalla sanoen edessä palanen puuteollisuuden historiaa. Konesalissa oli kovan raudan valta ylimmillään ja siellä tunsi olevansa maailman kihisevimmässä keskipisteessä, tehtaitten tehtaassa. Täällä hallitsee pehmoinen puu, jonka aikakausi on aikoja sitten mennyt. Mutta kun edellisessä hermot kärsivät ja kiihoittuvat, niin täällä ne lauhtuvat ja mieliala muuttuu pehmoiseksi kuin metsässä.
Istun juurista tehdylle tuolille, joka on sattumalta tyhjänä. Edessä on keinotekoinen kallio, jonka sammaltunutta kuvetta pitkin putoilee alaspäin pienoinen lirisevä puro. Sen yli näkyy panoraaman muotoon tehty metsäinen vuorimaisema. Näyttää aivan siltä, kuin tuolta puiden lomitse avautuisi eteen oikeat Alpit, lumisine huippuineen, jyrkkäyksineen, laaksoineen ja laaksokylineen. Ympäristö, jossa on, vie kauas pois meluavasta Pariisista valoisille, puhtaille, päiväpaisteisille rinteille. Liekö tekijän tarkoitus ollut saada syntymään tämä tunnelma, en tiedä. Mutta se ainakin minussa syntyi.
Viimeinen käynti näyttelyssä.
Pariisi, 13 p:nä marrask.