Syksyinen surullinen ilma on ollut jo pitemmän aikaa Pariisissakin. Yhden vuoron sataa, toisen vuoron on usvaa ja ainoastaan silloin tällöin kolmannen vuoron pääsee päivä paistamaan. Mutta joskin päivä paistaa, on se niin alakuloisen näköinen kuin siellä kotonakin tähän aikaan. Iltainen taivaanranta, jota luulin ainoastaan Suomessa surulliseksi, on samanlainen täälläkin ja herättää samanlaisia tunteita. Ne mielialat, joita sää synnyttää, sopivat erinomaisen hyvin yhteen nykyisten olojen kanssa. Kesä on mennyt ja näyttely on mennyt myöskin juhlineen, ilotulituksineen ja väentungoksineen. Näyttelyvieraat ovat kaikki kiiruhtaneet koteihinsa ja jättäneet Pariisin puhdistamaan heidän jälkiänsä.
Sen huomaa melkein joka paikassa, mutta etenkin boulevardeilla. Istuessa muutama viikko sitten jonkin kahvilan seinämällä saattoi vielä vähän väliä nähdä outoja kasvoja ja omituisia pukuja. Milloin kulki musta neekeri ja katseli ihmetellen ympärilleen. Milloin asteli arvokas arabialainen väljässä viitassaan ohitse. Kiinalaisen pitkä palmikko vilahti tuon tuostakin väen tungoksessa, ja rotevaa suavisotilasta, joka oli päätään pitempi kaikkea kansaa, tuli seuranneeksi silmillään pitkän aikaa. Mutta nyt niitä ei enää näe kuin ihmeeksi. Joka päivä ovat sanomalehdet kertoneet, että nyt on se ja se etelämainen kansa vaeltanut kotimaahansa, ja kaduilla on taas vain tavalliset pariisilaiset kävelijänsä. Knalleja knallien vieressä, muotipuku toisessaan kiinni, ei yhtään punaista fetsiä tai valkoista turbaania tai kirjavata kauhtanaa.
Mutta itse näyttelyssä on kuitenkin syksyn vaikutus kaikista valtavin. Sattui eilen pilvetön päivä ja teki mieleni käydä kerta vielä katsomassa, miltä näyttäisi sänkipelto elonkorjuun aikana.
Hyvästi sinne nyt pääsi, omnibusvaunuissa olisi ollut tilaa vaikka pitkälleen panna. Ei ollut enää tungosta sisään tullessa. Se rähinä, jonka piletinmyyjät ennen nostivat ympärillä, oli nyt supistunut heikkoon, miltei rukoilevaan ääneen, jolla muuan vilusta värisevä mies tarjosi kaupaksi jälelle jäänyttä pilettivarastoaan. Trocaderon palatsin holveissa oli hujan hajan puulaatikoita. Tie, jonka kupeilla ennen oli kukkasnäyttely, oli nyt vain tavallinen katu. Suihkulähteet olivat kuivuneet. Koskessa, joka viime kerran käydessäni oli vielä ryöpynnyt vaahtopäänä, näkyivät vain limaskaiset kivet. Ja reunainsa yli kuohuneesta lammesta ei ollut jälellä muuta kuin likainen rapakko kaikkein syvimmässä kuopassa.
Jenan sillalla, jossa oli aina ollut sellainen ahdinko, että tuskin pääsi läpi, tuli nyt vastaan vain joitakuita työmiehiä. Siellä täällä kuului näyttelyn valokuvia tarjoilevien pikkukauppiaitten huutoja, joilta ei kukaan enää ostanut. Alhaalla Seinen virrassa näkyi vain tuolta kaukaa tulemassa pikkuinen alus, joita tätä ennen suikkelehti joka sekunti sillan arkkujen alitse. Eiffeltorni oli kyllä yhtä korkea kuin koskaan ennen. Kupolit kiilsivät yhäkin ja kaikki muutkin rakennukset olivat koskematta ainakin näin etäältä katsoen.
Mutta kun nousin tornin ensimmäiselle sillalle, oli se melkein autio. Joitakuita myöhästyneitä muukalaisia, joita hyvin riitti nostamaan ja laskemaan yksi ainoa nostokone, harhaili vielä rautaisten ristikkojen välissä. Muistorahoja vielä myytiin, mutta se tapahtui samalla lailla kuin markkinakopissa kolmantena markkinapäivänä. On vain rippeitä jälellä ja kojun seinät ja hyllyt näkyvät liian selvästi läpi. Ja tuo teki minuun sen vaikutuksen, että koko Eiffeltorni oli tehtävänsä tehnyt samoinkuin markkinakoju ja että se nyt oli tarpeeton ja joutaisi alas revittäväksi. Miljoonia maksanut rakennus, jota oli pyhällä kunnioituksella katseltu, antamassa aihetta tuollaiseen vertailuun! Mutta syyttäköön itseään, omaa hyödyttömyyttään.
Ja kun sitten laskeusin alas ja aloin kävellä ennen kuletuita teitä, niin kävelin kuin talossa, josta asukkaat pakenevat vieden muassaan kaikki, mitä suinkin saavat. Kaduilla revittiin kivitystä ja kaivettiin pois kaasu- ja sähköjohtoja. Ravintoloissa oli pöydät päällekkäin ja tiskit täynnä sylen korkuisia lautaspinoja, useimpain eri osastojen, paviljonkien ja palatsien ovet olivat suljetut. Niihin, joihin vielä pääsi sisään, oli tietä tukkeamassa puulaatikoita. Toisiin pantiin tavaroita, toisia naulattiin kiinni. Siellä täällä avautui vielä pitkien käytävien perältä jokin tuttu näköala, jota ei oltu ehditty hävittää tuntemattomaksi. Konesaliin mentäessä näin vielä paikoillaan ovikoristeet ja itse konesalin mahtava suuruus ei ollut muuttunut, vaikka koneet eivät enää käyneet. Lasinen katto vaikutti vielä yhtä mahtavasti, leväten kaariensa varassa, niinkuin taivaan kupu, jota ei häiritse mikään, mikä sen alla liikkuu.
Omituiselta tuntui kulkea taideosastossa. Sinne sisään astuessa tuotiin ovella vastaan suurta taulua »Kristus Pilatuksen edessä». Se oli kannettaessa sattunut ylösalaisin. Toinen yhtä suuri jotakin sotatapausta kuvaava kangas oli syrjällään, ja kumman näköisesti irvistelivät siinä haavoitetut sotilaat koomillisissa asennoissa. Eteisessä oli vielä veistokuvia. Vaan ne eivät olleet enää paikoillaan, sopivain välimatkain päässä, sopusointuisissa ryhmissä. Ne olivat siirretyt kokoihin antamaan tietä tavarain kuletukselle. Alastomat olennot näyttivät värisevän kylmässä marmorissa. Useat olivat jo kääreissä. Eräs nainen teki epätoivoisen liikkeen päästäkseen irti niinisestä siteestään, johon kädet ja jalat olivat kiedotut. Toiselta oli liikutellessa katkennut kaula ja pää pudonnut jalkojen juureen.
Poikkesin siitä näyttelyn syrjäteille, puistojen sisässä mutkaileville poluille. Nurmi oli tallattua ja siellä täällä oli maassa puusta pudonnut paperilyhty. Suomen paviljongin kellahtava väri veti luokseen. Vaakuna oli vielä oven päällä, mutta ovi oli laudoilla telkitty. Pilariin oli naulattu paperi, jossa koko komeus ilmoitettiin myytäväksi. Se tiesi sitä, ettei ole ostajia vielä ilmaantunut ja että velka on vielä maksamatta.
Astuessani ulos näyttelystä kuului laukaus tornista. Kello oli 4 j.pp. ja näyttely suljettiin. Ei ollut monta syrjäistä ulos astumassa. Enimmäkseen työmiehiä sinisissä puseroissaan. Aurinko valaisi vielä vinosti kattoja ja kuvapatsaita. Mutta se oli surullista syksyn valoa. Muistui mieleeni sänkipelto, josta aumoja vedetään riiheen illan suussa. Tuon vertauksen toivat mieleeni korkeat kuormavaunut, joita lähti konesalin ovelta ja toiset, joita siellä vielä täytettiin.