»Savo», syysk. 28, lokak. 1, 3, 8, 17 ja marrask. 21 p:nä 1889.
MONSIEUR HENRI JA HÄNEN SANOMALEHTENSÄ.
Pitkin boulevardia puhaltaa kolkonlainen syksyinen tuuli ja kahisten lentävät pudonneet lehdet pitkää asfalttikäytävää myöten, koettaen kokoontua katuojien suojaan. On aamiaistunti ja monsieur Henri, liikemies tai jokin sentapainen, kiiruhtaa työpaikastaan ruokaravintolaansa. Hän kulkee nopeasti ja notkeasti, olkapäät hiukan kylmästä kyyryssä.
Boulevardin kulmassa on sanomalehtimyymälä ja sitä kohti painaa monsieur Henri ruumistaan, ponnistaen tuulta vasten. Se on pikkuinen kuusikulmainen torni, joka jo kaukaa herättää hänen huomiotaan. Puitten, kadulla parveilevain ajurien ja sinne tänne suikkelehtivien ihmisten välitse sattuvat kohta hänen silmäänsä sen monivärisillä ilmoituksilla koristetut lasiseinät.
Myymälän sisässä kuhjottaa vanhanpuoleinen nainen niinkuin hautova lintu pesässään. Pesä on kokonaan sisustettu sanomalehdillä, jotka ovat asetetut limikkäin niin, että näkyy vain nimi ja kuvalehdistä jokin paras piirustus. Monsieur Henrillä on jo varustettu lantti käteen, hän heittää sen tiskille, sieppaa kasasta mieleisensä lehden, joka aina on siinä samalla sijalla, ja saa vastaukseksi tavanmukaisen: 'merci, monsieur.'
Monsieur Henri on saanut käteensä henkisen aamuruokansa. »Malttaa köyhäkin keittää, vaan ei jäähdyttää»—ja jo mennessään tahtoo hän haukata lämpöiset. Huolimatta tuulesta, joka nyhtää paperia hänen kädestään, levittelee hän sitä lukeakseen ja ahmii sisäänsä lihavimmat päällekirjoitukset, kiiruhtaessaan eteenpäin, sateenvarjo kainalon alle pistettynä. Samalla lailla kuin hän siinä menee, menee hänen edellään, rinnallaan ja takanaan yksi, toinen ja kolmas samanlainen paperisiipinen lintu, jotka kaikki ovat lähteneet lentoon myymälän edustalta ja nyt lehahtavat ravintolan ovesta sisään.
Hänellä on tietty paikkansa pöydänpäässä ja hyllyllä oma serviettinsä, jonka palvelija tuota pikaa juoksuttaa hänen eteensä, asettaen siihen samalla viinipullon, palan valkoista leipää ja luettelon ruokalajeista.
Ei hän tuota … ei tuotakaan … onko tuo hyvää?
—Un gigot.
—Un gigot … un! huutaa palvelija heleällä viranomaisella äänellä, jonka pitää tunkea aina kyökin perälle saakka, voittaa puhelun lakkaamaton porina ja astiain alinomainen kalina.