Ja kun sitten seuraavina päivinä olen kävellyt ja päällisin puolin tarkastellut tätä kaupunkia, on sen omituisuus tullut yhä enemmän näkyviin.
Sillä kansallisempaa pääkaupunkia tuskin on toista Euroopassa. Paitsi noita jo mainittuja muistuttavat maan oloista ja kansan luonteesta lukemattomat muut seikat. Eivät missään ole kadut niin leveät kuin Pietarissa, mutta ei missään ole maatakaan niin viljalta. Ei missään tapaa sellaisia muodottomia rakennusryhmiä kuin täällä, mutta mikäs kehittäisikään muotoaistia lakeitten arojen kansassa, jonka silmä aina vain näkee taivaan sulavan maahan etäisten näköpiirien perillä. Sellaista kullan kiiltoa ja kirkuvaa värien helakkuutta kuin täällä ei liene muualla kuin itämailla, mutta sieltähän nämä ovat tulleetkin nämä ja siellähän se tämän pään ruumis vielä vyötäisiään myöten seisookin. Sitä makeutta ja lihavuutta, jota tiukkuvat ruokapuodit ja sitä rasvaisuutta, jota kihoilee kyökeistä aina kadulle saakka, voisiko sitä ollakaan muualla niinkuin täällä, jonne mustan mullan maa vyöryttää kaikki parhaat tuotteensa! Ja sitä tyytyväisyyttä, sitä herttaisuutta ja sitä mesisuloutta, joka on venäläiselle luonteelle niin omituinen, mistä se tulisi muusta kuin siitä, että hänen maansa on runsasantinen ja yleensä niin alttiisti palkitsee hänen vaivannäkönsä! Hän on huoleton ja hyväluontoinen ja tulee niin helposti liikutetuksi, ja kun hän on juonut vähän, niin ei hänen keveät verensä nouse vihan ja katkeruuden raivona hänen päähänsä, vaan hän tahtoisi innossaan suudella kaikkia ja koko maailmaa. Ja kun hän saa hyvän hevosen eteensä—ja niitä hänellä on nopeita kuin hirviä—niin huikkaisee hän sille ja laskee täyttä karkua pitkin rajatonta Nevskiään, jossa varovainen muukalainen kääntyy hänen jälkeensä ja kysyy kummastellen, kuinka tällainen meno on mahdollista. Mutta siksipä onkin hän sen rakentanut niin pitkän ja leveän, että hän keskellä säädyllistä Eurooppaakin saisi säilyttää esi-isiltä perityt omituisuutensa ja antaa keuhkonsa puhjeta hänelle tarpeeksi tulleeseen hihkaisuhuutoon.
Sanalla sanoen, Pietari on kyllä eurooppalainen kaupunki—niin väitetään—mutta ennen kaikkea on se kuitenkin venäläis-kansallinen kaupunki, ja se käy ilmi jo ensi kävelyllä sen suurimmillakin ja länsimaisimmilla kaduilla. Eurooppalaiset muotimakasiinit ovat rinnakkain perin venäläisten lauhkojen kanssa, länsimaiset pariisilaisravintolat tuiki kotimaisten teenjuontipaikkojen ja »traktiirien» kanssa, ja ulkona kävelee jälekkäin muotiherra ja mushikka, muotinainen ja omamainen maatushka. Kiiltäviä, neliskulmaisia, yleismaailmallisia herrain vaunuja kiitää ylös ja alas Nevskiä pitkin kumipyörillään, mutta silmä livahtaa pian niiden sivu ja seuraa raskasrakenteisia monimutkaisia lastivaunuja, joissa suuret hevoset kulettavat avarana porttina päänsä päällä tuon leveän kansallisen luokin. Jälkimmäinen omituisuus on aina voitolla ja antaa sen vaikutuksen kuin se olisi heille itselleen rakasta ja kuin he olisivat siitä itsetietoiset ja ylpeät, tästä omasta kuosistaan.
Tämä kaupunki se on sen jättiläisen pää, jonka sydän on tuo kuuluisa metropoli Moskova ja josta se ylläpitonsa imee. Sen pään ulkopiirteet ovat ehkä hiukan hienontuneet eurooppalaisen sivistyksen vaikutuksesta, mutta silmissä on aito venäläinen ilme ja otsaryppyjen alla asuu aitovenäläisiä ajatuksia.
Se olisi hauskaa nähdä ja se vaikuttaisi miellyttävästi, jos vain nämä aivot ymmärtäisivät, että muutkin ja pienemmätkin rakastavat itsessään samanlaatuista omaa omituisuuttaan ja että se, mikä heille itselleen on kallista ja pyhänä pidettävää, se sama on yhtä kallista ja pyhää muillekin.