Mitenkä sitten itse Pietari vaikuttaa ensikertalaiseen? Sen kysymyksen olin usein tehnyt itselleni ja koettanut sitä »kuvitella». Mutta millaiseksi olin sitä kuvitellut, sitä en enää osaa sanoa. Sillä tavallisesti käy aina niin, että samassa, kun on jotakin todellisuudessa nähnyt, samassa unohtaa kaiken, millaiseksi oli sen ajatellut. Saan siis kertoa vaikutelmani sellaisina kuin ne todella tunsin.
Suomen rautatieasema, joka on aivan kaupungin laidassa, on ainakin siihen nähden hyvälle paikalle asetettu, että sieltä keskikylään ajaessaan voi nähdä suuren osan varsinaista kaupunkia, jonka luonteeseen siis jo ensi matkalla saa tilaisuuden tutustua. Niin pian kuin ajuri oli muutaman tonttivälin ajanut, pisti silmään tien tasaisuus. Sai hetikohta sen vaikutuksen, että Venäjän pääkaupunki on tasangolle rakennettu. Tuon pitkän, huimaavan pitkän kadun varrella kulkivat kaasulyhdyt kahtena yhdensuuntaisena viivana sekä eteen että taakse niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ei näy mutkaa eikä kukkulaa, ja se näyttäisi voivan jatkua samalla lailla vaikka Uralin vuoriin, jos ei jokia olisi estämässä. Tasankoja ja jokia—ja tuossa on jo jokikin, itse Nevajoki. On pimeä eikä voi nähdä sen laineita, muuta kuin minkä lyhdyt pitkältä ja leveältä sillalta niitä vähän valaisevat. Virtavat ja mustat ne ovat ja liikettä siellä on myöhään illallakin. Arvattavasti on tuo tuolla suuri raskas hinaajalaiva, jonka lyhdyt tuskin liikkuvat, mutta tuo nopeasti lähenevä valopilkku on varmaankin yksi noita suomalaisia pikkulaivoja, jotka kuuluvat välittävän matkustajaliikettä Venäjän pääkaupungin vesillä. Jotakin hyväähän sitä siis meistäkin lähtee: näkyyhän ainakin kelpaavan suomalaiset kulkuneuvot, sillä jollen erehdy, niin on ajurini hevonenkin ruumiin rakennuksesta päättäen puhdasta suomalaista rotua. Leveä ja mahtava— juuri semmoinen kuin jokien maan pääkaupungissa tulee ollakin—on Nevajoki. Sen päätän noista tulista, jotka lukemattomina lyhtyinä tuikkavat niinkuin tuikkaisivat Viaporin puolelta. Enkä muista koskaan ajaneeni niin leveän sillan yli kuin tämä.
Sen toisessa päässä oli pitkä kasarmimainen rakennus ja samanlainen tulee vastaan toisellakin rannalla. Se on synkkä, harmaankeltainen ryhmä, jonka unisista ikkunoista ei näy kuin muutamista vähän epämääräistä valoa.
Nurkassa on kaasulyhty ja porttikäytävän kamanassa tuikkaa toinen, jonka valossa tähystävä silmä erottaa vahtikojun, ruskean sotamiehen ja haamuja mustista tykeistä, jotka lavettiensa päältä ojentavat pyöreät kitansa katua kohti.
Tietysti pitää niin ollakin, sillä ollaanhan nyt tasankojen, jokien, sotamiesten, kasarmien ja kanuunien maassa. Siinä on karakteeria tuossa, tämän maan luontaisinta luonnetta. Ja tuo kostea pimeys ja pitkät matkat valolyhtyjen välillä, se on kuvaavaa sekin.
Ja pitkän aikaa ajaa hän, ajurimme, meitä samanlaista seutua myöten. Kaikki talot näyttävät kasarmeilta ja kaikki on yhtä suoraa tasankoa. Tuuli puskee vastaan niin leveästi ja voimakkaasti kuin ei sen koskaan olisi tarvinnut uuvuttaa itseään mäkien yli kipuamalla; se on vihuritonta, yhtämittaista tasangon viimaa, joka parhaillaan saapunee tänne sisämaan aroilta ja on täällä yhtä kotonaan kuin sielläkin.
Mutta tuossa on kupukattoinen kirkontorni, jonka kupari heikosti kimaltelee kadulta tulevassa valossa. Ajuri ristii silmänsä, ja luultavasti oli se jonkin pyhimyksen kuva tuo valopilkku oven kupeella seinässä.
Joet ja tasangot … kasarmit ja kirkot … ajattelen itsekseni.
Mutta sitten alkaa katu vähän vilkastua ja tulla valoisammaksi. Voin jo erottaa käytävältä ohikulkevia ja vastaantulevia ihmisiä. Ne olen nähnyt usein ennenkin nuo samat vartalot, nuo samat litteät lakit, ja tasaisiksi leikatut tukat, nuo punaiset paidat liivien alla, nuo pitkät esiliinat ja leveät lahkeet kenkien varsien sisässä. Se on venäläinen mushikka tuo, joka hedelmiä ja jäätelöä kaupalla liikkuu valtakunnan eteläisimmistä osista sen pohjoisimpiin ja joka tulee vastaan Suomessakin, missä vain lienee vähänkin väkeä koolla ja vähänkin kulkuneuvoja. Täällä hän häärii joka paikassa ja on alituisessa hommassa. Näin hänet jo Suomen rautatiellä, asemalla niitä jo tuli vastaan useampia ja nyt niitä vilisee, mihin vain katsoo. Puotien ikkunoista näen hänet vilahdukselta tiskin takana tavarakääryä sitaisemassa, tuossa tulee toinen samanlainen puodista ulos ja kolmas menee sinne sisään. Ne näkyvät olevan tavarakuskeina, kadunlakaisijoina ja ryhmittäin seisoo niitä kadunkulmissa. Kaikki ne ovat niin samanlaisia ja tarkemmin katsoen on niitä joka taholla. Ja minä en luule erehtyväni päätelmässäni, että jo olen ehtinyt nähdä pääedustajan Venäjän kansasta, päätyypin noista monista miljoonista, jotka muurahaisina häärivät noilla tasangoilla, juoksentelevat noiden jokien varsilla ja joita varten ovat nuo kirkot ja kasarmit.
Siinä on omituisuutta tässä maassa, joka heti ensi näkemällä saa sen niin selvästi vieraankin silmään pistämään.