Mutta Kaipiaisissa tulevat junat vastakkain, toinen menee Helsinkiin, toinen Pietariin. Ja se, joka menee Pietariin, se tuo jo piankin leyhäyksiä Pietarista vastaamme. Lappeenrannasta ja Viipurista tuoksuaa vaunuihin yhä enemmän venäläistä ilmaa. Sieltä tulee venäläisiä pikkukauppiaita ja torisaksoja litteissä lippalakeissaan—ne näkyvät muuten ranskalais-venäläisen ystävyyden merkiksi syntyneen pariisilaismuodin mukana tulleen toistakin tietä kauppaan ja kaupasta suomalaisten herrasmiestenkin käytäntöön; sieltä tulee kauhtanoihin, leveihin housuihin ja leveäkantaisiin saappaisiin puettuja talonpoikia ja niiden väliin istuutuu kirjavahameisia ja -huivisia naisia, jotka levittävät nyyttinsä ja pussinsa—yhtä pehmoiset kuin he ovat itsekin— hyllyille ja penkeille, ja ristivät silmänsä syömään ruvetessaan. Samalla ovat supisuomalaiset kolmannen luokan matkustajat vähitellen tippuneet tielle; yhä harvemmin sattuu korvaan hämäläiskorkoinen suomalainen sana ja vaunussa alkaa päästä voitolle ymmärtämättömän kielen porina. Ja nekin, jotka suomea puhuvat, ne puhuvat sitä vieraalla murteella; seassa on outoja sanoja ja ääntäminen soi muukalaiselta.

Käsitämmehän toisemme kuitenkin ja alamme puhella. He ovat rajapitäjistä, Uudeltakirkolta, Valkeasaaresta, Parkalasta y.m. Tulevat Suomesta, ovat käyneet Lappeenrannan markkinoilla, saavat tietää, että olemme Helsingistä ja alkavat puhua Pietarista. Eivät voi käsittää, ettemme me ole käyneet Pietarissa ja naurahtavat meille siitä kuin säälitellen. He käyvät siellä kaksi, kolme kertaa viikossa, vievät sinne voita ja maitoa ja kermaa. Saattaahan sitä Suomessakin asua, mutta sehän se vasta kaupunki on Pietari! Siellähän ne vasta kadut on ja suuret talot ja hovit, siellähän vasta rahaa on ja siellähän on kaikki tavara »huotavampaa» kuin Suomessa. He puhuvat siitä sillä innolla, jolla puhutaan omasta, ja laskevat tulonsa ja menonsa ruplissa ja kopekoissa.

Tuntuisi ehkä ikävämmältäkin, ellei heistä kuitenkin huomaisi, että he sittenkin ovat suomalaisia, että kieli lausuu sekaan sotketut venäläiset sanat suomalaisella korolla ja että vieras kansallisuus ei ole vuosisatain kuluessa kyennyt tunkemaan kuorta syvemmälle. Vaikka meri heittääkin hietansa rannalle ja peittää sen, niin tulee toinen aalto ja vie sen takaisin ja kallio on aina sama—suomalainen.

Tuo ajatus tuntui lohdutukselta eikä suinkaan niinkään laihalta. Kun ei vapaaehtoinen venäläistyminen, jota ovat olleet auttamassa kaikki ulkonaiset olosuhteet, ole sen suurempia hedelmiä kantanut näillä rajamailla, niin voihan toivoa, ettei pakollinenkaan venäläistyttäminen, jolla ovat vastassaan kaikki n.s. luonnon lait, ole onnistuva pyyhkimään kokonaista kansaa pois kansojen joukosta.

Ja kun olin saavinani tuon vakuutuksen itselleni, niin tuntui minusta siltä kuin olisin paljoa levollisemmin voinut siirtyä rajan yli.

Se tuli se raja niin päivän selvästi, niin yhtäkkisesti ja n.s. kaikessa loistossaan näkyviin jo Valkeasaaren asemalla. Ensinkin tullivirasto, jossa venäläisiin pukuihin puetut virkamiehet tuskin osasivat suomenkieltä. Sitten ravintola, joka ryyppylaseineen ja voileipineen oli järjestetty venäläiseen tapaan, jossa hinnat sanottiin venäjäksi ja jossa palvelija—tuollainen mustaviiksinen, sileäposkinen tiskintakainen punakka mies—ei ymmärtänyt muuta kuin venäjänkieltä. Ja Suomi oli yht'äkkiä kuin kokonaan kadonnut. Vielähän olivat rautatievaunut samat kuin Helsingissä, vielähän osasivat rautatiepalvelijat Pietarin asemallakin suomenkieltä ja kelpasi siellä Suomen raha. Mutta ulos tultua ilmoittivat ajurien huudot vastaansanomattomasti, että oltiin Venäjällä, niinkuin todella oltiinkin. Oli ehdottomasti siirrytty rajan yli ja muutettu maasta toiseen.

Mutta juuri se, että oli niin tapahtunut, että todellakin oli olemassa raja, että se ei ollut umpeen kasvanut ja että se kuitenkin niin selvästi näkyi, se teki sen, että alkumatkan alakuloisuus ja hetkellinen pessimismi oli haihtunut.

Eikä koskaan ole vierailla mailla matkusteleminen ja oudoissa oloissa oleskeleminen niin turvallista kuin silloin, kun on oma evässäkki mukana ja kun on luottamus siihen, että on jotakin, vaikka olisi vähänkin. Siksipä ei Pietarikaan herättänyt muunlaisia mielialoja kuin muutkaan suuret maailmankaupungit.

Itää tuntui nyt voivan ruveta katselemaan samoilla silmillä, samoilla tunteilla ja yhtä tyynesti ja puolueettomasti kuin oli ennen katsellut länttä.

* * * * *