—No, Columbus Cycle, oletko tyytyväinen retkeesi?
Se näyttää iskevän nikkelöityä silmää ja kaaputtavan kampiaan, valmiina lähtemään uudelle kiertomatkalle. Mutta minä olen saanut tarpeekseni tällä kertaa ja olen aika tavalla uupunut. Sillä vaikka polkeminen Pariisin parhaita katuja ei olekaan vaikeaa, käy ratsastus niitä myöten kuitenkin aikalailla rasittavaksi sen jännityksen vuoksi, jossa alinomainen varuillaanolo pitää hermoja;—mutta se jännitys se samalla antaa aivan erityisen viehätyksen tällaisille retkille, joita voi verrata ainoastaan kosken laskuun tai myrskyssä purjehtimiseen karisilla vesillä.
VAIKUTELMIA VENÄJÄLTÄ.
Yleensä ei meidän suomalaisten tie mielellään mene itäänpäin. Liekö siihen syynä se, että halumme aina on ollut idästä länteen, että ihmisessä on jo synnynnäinen tuo vietti seurata auringon mukana, ja että tuntuu siltä kuin ei meillä olisi mitään tekemistä noilla korpi- ja aromailla, joiden läpi kulkumme on ollut niin vaivalloinen ja jonne meidän veljistämme ja sukulaisistamme niin monet ovat hukkuneet ja hävinneet teille tietymättömille. Kaikkien ulko-oviemme kynnyksiltä kääntyvät tiet hetikohta länteen päin ja kun laskemme matkan pituuden ulos Eurooppaan, niin otamme tavallisesti lukuun ainoastaan välin Helsingistä tai Hankoniemestä Lyypekkiin tai Kööpenhaminaan. Pietarin tie, se on meille kuin takaovi, jonka kautta vain hätätilassa kiireimmittäin pujahdamme. Mitkä kaikki syyt siihen vaikuttanevatkin, yksi lienee myöskin maamme muoto, jonka ranta ikäänkuin kulussaan koukistuneena polvena astuu ulos ja pyrkii poispäin.
Sentähdenkö tuntunee rinnassamme niin miellyttävä tyydytyksen tunne, kun asiamme vaativat meitä lähtemään länttä kohti ja sentähdenkö vuotanee niin luonnollisesti ja ikäänkuin itsestään siirtolaistulva tähän suuntaan? Ei osaa ajatellakaan, että lähtiessään itäänpäin voisi nauttia lähdön riemusta niinkuin sen tuntee lähtiessä »suureen länteen». Pietarihan on maailmankaupunki sekin ja onhan sen kuullut ja ymmärtäähän sen, että se kyllä voi tarjota samat ulkonaiset viehätykset kuin muutkin maailmankaupungit. Sen teatterit, sen konsertit, oudot ihmiset, täydellinen riippumattomuus tuttavista, vilkas ja aina kuohuva ja vaihtuva katuelämä, ne ovat tietysti samat täällä kuin muissakin suurkaupungeissa. Mutta oikea mieliala on poissa, sydän tekee työlakon ja tunteet vetävät siipensä suppuun. Ainoastaan uteliaisuus jää vireille ja ainoastaan sille voipi perustaa jonkinlaisen viihtymisen mahdollisuuden.
Ennen oli, omituista kyllä, aivan toisenlaista. Nykyisen miespolven mielestä olivat haihtuneet muistot menneistä vainovuosista. Nurja väli kahden erilaisen rodun kesken oli alkanut lauhtua. Lisääntyvä kauppayhteys synnytti tuota molemminpuolisten etujen ystävyyttä, jonka siteiden sanotaan olevan ja kenties ovatkin kaikista sitkeimmät. Sen lisäksi ihmeteltiin ja rakastetiinkin meillä niinkuin muuallakin sitä nerokasta uutta kirjallisuutta, joka yht'äkkiä hämmästytti koko sivistyneen maailman ja joka yhäkin vielä viettää riemujuhlia, missä sitä opitaan tuntemaan.
Mutta sitten tuli se, mikä tuli, ja herttainen hymyily muuttui ensin totisuudeksi ja sitten jäykkyydeksi. Kun ison talon isäntä ylpeilee ja uhkailee isoudellaan, niin välttää vähävaraisempi astua hänen alueilleen ja tekee kernaammin kierroksen aidannurkassa. Vaan jos hän kuitenkin jostakin syystä on pakotettu taloon poikkeamaan, niin on hänen halunsa tehdä olo siellä niin lyhytaikaiseksi kuin suinkin. Siellä saattaa kyllä olla ja tietäähän sen, että suurin osa talon väkeä onkin hyväntahtoisia ja herttaisia ihmisiä. Mutta yksi ainoa epäkohtelias ja kylmä katse joidenkuiden muiden puolesta—ja niitä ei voine välttää—tulee varmaankin tekemään sen, että katoaa halu kehenkään lähemmin tutustua.
Nuo tunteet täyttivät tämän kirjoittajan mielen, kun juna kiidätti häntä asema asemalta itää kohti. Tuli yht'äkkiä rajaa lähetessä halu heittäytyä pois ja jäädä Suomeen. Se sama tunne tulee tavallisesti ainakin siirtyessä maasta toiseen ja siihen sekaantuu hiukan epämääräistä surumielisyyttä. Mutta suomalaiselle, hänen vaikka vain lyhyeksikin aikaa ja varsinkin ensi kerran ollessaan tätä askelta ottamassa Suomesta Venäjälle, tulee siihen lisäksi vielä jotakin muutakin. Vaan onhan toiselta puolen niinkin, että outoudella on oma viehätyksensä, että koski aina vetää partaalleen ja että kääpiötkin tekevät retkiä jättiläisten maahan.
Joutua yht'äkkiä tuohon valtakuntaan, joka ulottuu yli kuudennen osan maapalloa ja jonka asukasluvussa me emme ole enemmän kuin hietajyvä meren rannalla, joutua siihen pääkaupunkiin, josta tuota maata hallitaan ja josta kaikki käskyt käyvät tämän jättiläiseläimen etäisimpiin jäseniin,—tuntea itsensä turvattomaksi näiden jäsenien välissä—se on samalla hirvittävää ja puoleensa vetävää.
Ja ne jäsenet, ne sormet, kynnet ja tuntosarvet, ne tuntuvat jo kaukana toisella puolen Suomen rajan. Kaukaisille saloillemme ei venäläinen vaikutus tosin vielä ole tunkeutunut. Mutta pienimmässäkin maaseutukaupungissa sykkii jo jokin suoni suuresta ruumiista: jos ei muuta, niin on ainakin sähkösanomakonttorin kyltti venäjänkielinen. Ja Helsingissä on jo yhden ison valtasuonen pää, joka on jokapäiväisessä ja suoranaisessa yhteydessä suuren sydämensä kanssa. Venäläinen kokardi ja venäläinen univormu, venäläiset ajurien puvut, kylteistä ja katujen nimistä puhumattakaan, ne ovat joka päivä silmäimme edessä. Oma on kuitenkin aina voitolla, oma kieli kaikuu kaduilla ja toreilla, talonpojilla on suomalaiset pukunsa ja kaikissa oloissa on kansallinen, tuttu värityksensä. Vieras väritys on vain kuin poikkitelainen raide kotimaisella pohjalla, jonka se saa sitä kirkkaammin astumaan esille.