—Koska nyt kysyt niin siivosti ja haastelet ihmisiksi,
niin sanon mä, että mua kutsutahan Hyvölän Samuliksi.
Nuo loppusoinnut lauloivat Leppäselle lopullisen tuomion. Nyt ei enää mikään auttanut, kun haukkumisenkin toivottu vaikutus noin tuuleen hupeni ja kaikki kansa oli Hyvölän Samulin puolella.
Mutta kun väki siinä rähisi ja riemuitsi Leppäsen surkeata häviötä, niin hän luuli kuitenkin vielä viimeisessä tingassa jotakin keksineensä, jonka avulla saattaisi edes kunnialla peräytyä. Liekö uuden pätkän päässään tekaissut vai ennen tehdynkö lienee muistamaan sattunut, hän yht'äkkiä alotti kuin alottikin laulaa aivan samaan nuottiin kuin hänen pelottava kilpakumppaninsa:
—Hyvöläst' on kaikki kollot, sieltä tämäi lienee—
niin hän lauloi, mutta sitä pitemmälle ei hän päässyt. Hyvölän Samuli iski kiinni alettuun pätkään, seisautti Leppäsen juuri hänen parhaassa vauhdissaan ja jatkoi omasta päästään näin:
—Itsehän sen vastatullut parahiten tiennee!
Ja nyt vei tämä viimeinen tuulenpuuska viimeisetkin palaset Leppäsen repaleisista purjeista. Kansa, jota oli kokoontumistaan kokoontunut näiden kahden ympärille, oli ratketa omaan riemuunsa. Se ei mitään niin ihaile kuin sukkelaa kieltä ja kekseliästä päätä, ja joka sanakiistassa voiton saa, se on suurempi sankari kuin väkevin mies. Joka taas tappiolle jää, häntä ei voi mikään pilkan alta pelastaa, jollei ehkä joku yht'äkkiä keksitty sukkela sanojen tempaus. Mutta kun ei tuo nyt Leppäselle onnistunut, niin hän jäi siihen säälittävän tukalaan tilaan seisomaan.
Ylt'ympäri kuuli hän toisen hyväksi heläjävää naurua, ja se koski häneen kipeästi. Mutta sitten alkoi häntä itseään vastaan tuiskuta joka taholta pistosanoja, ja se koski häneen vieläkin kipeämmin.
—Leppäsen laulun mahti onkin, näen mä, vain paperilla! huusi muuan.
—Leppäsen viisut ne on viisaampien miesten tekemiä, ivaili toinen.