—Ja samat niistä aina kiertää esiin kuin posetiivin pel'kalusta, lisäsi siihen kolmas.
—Sitä miestä ei tästä puoleen syötetä missään talossa, uhkailivat
Nilsiän miehet.
Leppänen oli siis nyt itse joutunut Hyvölään, eikä hänen häpeästään enää muuta puuttunut, kuin että koirat olisivat haukkuneet.
Toisaalta kuului taas voittaneelle miehelle ylistyshuutoja.
—Eihän, sen heikale, vain pulaan joudu, ihaili eräs.
—A-sje on pierkeleh poika! riemuitsi vuorostaan muuan parrakas
Arkangelin mies, joka väkisinkin oli tunkeutunut väkijoukon keskeen.
Vaan nilsiäläinen renkimies ja hänen toverinsa räätäli, jotka molemmat pitivät itseään koko tämän hauskuuden aikaansaajina, sillä hehän ensin olivat tuon merkillisen miehen löytäneet, he eivät tyytyneetkään paljaaseen sanalliseen kunnioitukseen.
Renki, joka koko ajan oli pysytellyt aivan ihailtavansa kantapäillä ja mahaansa pidellen nauranut jo ennestäänkin tuhkeroiset silmänsä vieläkin tuhkeroisemmiksi, sieppasi nyt yhtäkkiä piipun suustaan, pisti sen sukkelasti taskuunsa ja huutaen samassa, että eiköhän hurrata niinkuin herratkin, tarttui hän Samulin reiteen. Toinen nilsiäläinen teki samalla lailla, ja kohta oli kymmenen kättä miehessä kiinni. Ja ilmaan hän keikahti, keikahti kepeästi kuin olkikupo miehen hartioille. Ensin hän vähän näytti vastustelevan, mutta toisella hurrauksella jo itsekin hurrasi mukana, hattuansa heilutellen. Sillä välin väkikin huusi ja melusi nostomiesten mukana. Mutta kolmatta kertaa nostettaessa hän yht'äkkiä kalpeni. Sitten hän sähähti tulipunaiseksi. Vaan kalpeni taas heti kohta. Samassa nakkasi hän lakin kauaksi kädestään, ponnisti kaikki voimansa ja riuhtaisihe nostomiesten käsistä kuin hullaantunut hevonen.
—Antakaa minun mennä! huudahti hän pelottavalla kiljahduksella ja aukaisi nyrkeillään ja kyynärpäillään itselleen tien väkijoukon keskitse.
Tämä tapahtui niin äkkiä ja odottamatta, ettei kukaan ennättänyt sitä edes ihmetelläkään, ennenkuin mies jo oli näkyvistä poissa.