Hetken päästä vasta ihmiset siksi tointuivat, että alkoivat ensin itsekseen, sitten toisilleen ihmetellä, että »hulluksiko se nyt tuli» tai että »hittoko sen nyt vei?»
Mikä miehen oikeastaan vei ja miksikä hän noin äkkiä karkasi alas kunniansa korkeimmalta kukkulalta, siitä jäi tuo suuri joukko tietämättömäksi.
Kummastus oli kuitenkin yleinen ja riemu siksi kertaa kadonnut, sillä miehen äänessä oli niin luita ja ytimiä karsiva värähdys, kun hän syöksyi menemään ja huusi, että hänen annettaisiin mennä, että se saattoi jokaisen kasvot totisiksi. Jotkut arvelivat, että se oli humalaisen huutamista, mutta toiset sanoivat, ettei tavallinen juopunut sillä äänellä kiljaise, tai jos kiljaiseekin, niin silloin hän niin ankarasti pelästyy, että on jo selvä kiljaistessaan.
Mutta väkijoukko hajosi melkein äänetönnä, eikä kukaan enää pyhäjärveläisen sukkeluuksia muistanut.
Ainoa, joka tästä tapauksesta ehkä itsekseen iloitsi, oli Leppänen, kun näin hätänsä suurimmillaan ollessa oli pahimmasta pulastaan pelastunut.
Haikeinta kaipausta sitä vastoin osotti nilsiäläisen renkimiehen nolostunut naama. Hän oli hakenut ihmisten jaloista käsiinsä runoniekan lakin ja käänteli sitä nyt kämmenissään kovin surullisen näköisenä. Kun sitten näki siinä minut, sanoi hän melkein itkevällä äänellä:
—Ei, vaan mihinkähän se mies nyt hupeni … siltähän pää paleltuu, kun tässä on sen lakki … eikä sitä löydy mistään…
—Antakaa minulle tuo lakki, minä koetan toimittaa sen hänelle, sanoin minä ja otin lakin hänen kädestään.
Oikein mielellään hän ei siitä näyttänyt tahtovan luopua, ja minä näin selvään, että hän jäi siihen ikäviinsä. Hän olikin kenties ainoa, jonka mielessä tämä tapaus säilyi kauemman aikaa, kuin se oli kestänyt. Sillä aina kun hän käy Kuopion markkinoilla, joilla hän käy melkein joka talvi, kyselee ja etsii hän Hyvölän Samulia, mutta aina yhtä turhaan.
* * * * *