—Tulkaa nyt vain minun mukanani ja kiittäkää onneanne, ettette joutunut sinne, minne nuo aikoivat teidät viedä, sanoin minä.
—Nehän sanoivat vievänsä minut yökortteeriin, kun minä en nyt omaani osaa … ne olivat hyviä ihmisiä … eivätkös olleet?
—Yökortteerihan se on korttikaarikin ja ihmisiähän ne on patrullitkin, selitin minä taas.
Nyt vasta hän näytti alkavan älytä, mitenkä hänen asiansa olivat ja mitä hänelle oli tapahtunut. Hän tuijotti kauan aikaa eteensä, sanaakaan puhumatta, mutta siitä, mitä hänen kasvojensa piirteet puhuivat, siitä minä päätin, mitä hänen mielessänsä liikkui. Hän oli nähtävästi vielä humalan ja uupumuksen vaikutuksen alaisena. Mutta sitä mukaa kuin hän alkoi käsittää tilaansa, sitä mukaa myöskin hänen kasvojensa veltostuneet juonteet alkoivat vähitellen vakiutua ja paikoilleen syvetä. Vihdoin hänen huomionsa kääntyi ympärillä oleviin esineihin, ja yht'äkkiä hän kysäisi, osottaen poliisikamarin ikkunaristikoita:
—Onko tuo vankihuone vai mikä, koska on raudat ikkunoissa?—Mitä me tässä tehdään? Lähdetään pois … kuinka on tänne tultukaan?
—Ettekö muista, että vastikään ryntäsitte torilta ihmisjoukon käsistä, jotka teitä nostivat, ja sitten patrullit ottivat ja aikoivat viedä teidät tuonne…
Tuskin olin saanut häntä muistuttaneeksi siitä, mitä torilla oli tapahtunut, kun huomasin tehneeni varsin varomattomasti. Sen verran minkä yhä enenevässä iltahämärässä saatoin nähdä, hänen koko olentonsa, kiireestä kantapäähän, tärähti, ikäänkuin joku sisällinen kipu olisi tahtonut häntä kureeseen vetää, ja samalla kuulin hänen hiljaisesti vaikeroivan. Mutta kohta hänen muotonsa taas muuttui melkein hurjaksi, silmät säihkähtivät kummallista tulta, ja minä kuulin, kuinka hän hioi hampaitaan yhteen.
Hän tempasi minua käsipuolesta ja melkein kiljui:
—Vai niin!—Vai niin!—Niin, kyllä minä nyt tunnen teidätkin, te olitte kanssa siellä! Ettekös tekin nostanut … minä tapan teidät ja kaikki ne ihmiset…!
Mutta kun minä vakuutin, etten häneen silloin koskenutkaan, koki hän rauhoittua.