—Niin, niin, ettehän te, ettehän te … enhän minä sitä sanokaan … se oli hyvä, ettette te … tehän olette hyvä mies, mutta ne muut (ja taas hän puri hammasta), ne saatanat, ne, jotka minua nostivat … (hän koki rauhoittua jälleen, mutta hänen äänensä vapisi yhä sisällisestä tuskasta)… Voi, voi, jos te tietäisitte … mutta nostiko ne minua kaiken markkinaväen nähden, ne ryökäleet?—Mutta oma syynihän se oli … itsehän sinne menin, onhan se ennenkin tapah … vaan nostiko ne minua?
Minä koetin rauhoittaa häntä ja sanoa, ettei hän olisi millänsäkään ja että tulisi vain minun mukaani.
—Minnekä te minut viette?
—Lähdetään jonnekin huoneeseen … missä te olette kortteeria?
Hän ei tiennyt sinne neuvoa. Se oli vain joku keltaiseksi maalattu talo vastapäätä jotain toista keltaiseksi maalattua taloa, likellä muutamata kadun kulmaa.
—Sitä ei nyt tällä kertaa taideta löytää … lähdetään nyt, minne osataan, sanoin minä ja aloin taluttaa häntä käsipuolesta.
—Lähdetään, lähdetään … niin, antakaa minä pidän kiinni kädestänne, viekää minut, minne tahdotte.—Te näytätte olevan hyvä ihminen … elkää vain antako niiden minua nostaa…!
Katua kulkiessamme hän oli koko ajan tuommoisella kahtalaisella päällä. Milloin hän turvautui minuun melkein rukoillen, milloin taas kuohahti täysiin vihoihinsa, ja sitten taas pyysi, etten jättäisi häntä markkinaväen pilkattavaksi.
—Minnekä te minua viette? kysyi hän taas, kun olimme portilla.
Minä sanoin, että hän nyt lähtisi minunkin kortteeriani katsomaan, kun ei hänen omaansa osattu.