—Vaan mistä minä tiedän, mikä mies te olette … kunhan ette vain vie jonnekin pimeään huoneeseen ja ryöstä… Mutta kyllä minulla on puukko!—ja hän tavotti toisella kädellä vyöhystäänsä.
—Ei sitä tarvita, antaa sen vain olla tupessa … mennään nyt pois huoneeseen markkinaväen jaloista.
—Niin, mennään, mennään vain … kyllä minä tulen vaikka mihin, kunhan vain mennään.
Huoneeseen tultuamme saatoin minä tarkemmin katsella tuota omituista miestä.. Uuni lämpisi parhaallaan, ja kun hän istuutui sen eteen, niin tuli valaisi täydellisesti hänen muotonsa piirteet… Kooltaan hän oli tavallinen, paremmin hento kuin harteva. Muoto oli tavattoman hienopiirteinen, vaikka jo osaksi veltostunut. Hänen suuret siniset silmänsä katselivat tuleen semmoisella omituisella katseella, jossa välistä välähtelee selvän miehen mieli, mutta jota kuitenkin vielä humalan sumut hämmentävät. Otsa oli korkea ja säännöllinen, ja hatun alituisen päässäpidon vuoksi se oli pysynyt valkoisempana kuin muu muoto. Siinä saattoi siis paljoa selvemmin kuin päivän ja ahavan puremissa kasvoissa lukea noita hienoja, älykkäitä juovia, joita ainoastaan kovat sisälliset taistelut ja kärsimiset uurtavat niitä kokeneiden ulkomuotoon.
Kauan aikaa istui hän äänetönnä takkavalkeaan tuijottaen. Mutta vaikka hänen ajatuksensa näyttivät kaukana muualla harhailevan, huomasi hän kuitenkin jokaisen tulipaakun, joka kuusisista haloista sattui lattialle lentämään, ja heitti sen kohta hyppysillään uuniin takaisin.
Kotvasen kuluttua minä kysäisin, eikö häntä haluttaisi panna palamaan.
Hän säpsähti kuin unestaan herätetty ja pyyhkäisi otsaansa.
—Ka, täälläkö minä olen … minä en muistanutkaan … palamaanko? Enpä hänestä nyt.—Vaan elkää pahaksenne panko, että minä olen tänne näin vain ventovieraan huoneeseen omin lupini…
—Elkää olko millännekään … itsehän minä teidät tänne toin.
—Saisinko luvan kysyä, oletteko sitä herra vai mikä? Herraksi te ainakin olette liika hyvä.