Mummoa mahtoi säälittää tuo, että minun ainoa kirjani oli semmoinen, jota ei saanut lukea, ja kun hän pyyhki esiliinansa helmalla kyyneleitä silmistäni, näytti minusta, että hänen omatkin silmänsä vettyivät, vai liekö nuo vanhuuttaan vettyneet.—Vähän ajan päästä hän jo sitten sanoi, että »en minä häntä nyt sentään tiedä, ehkä se nyt ei enää teekään mitään, koska on jo kirjaankin pantuna ja vanha kirkkoherra on kuollut. Mutta elä sinä sitä kirjaa tuo tänne ihmisten näköisälle, saatat lukea metsässä yksiksesi, jos mielesi tekee. Ja jätä sinne jonnekin kuivaan kohtaan, kun tulet iltasilla kotiin, ettei kastu.»—Ja kun minä huomenaamuna taas lähdin paimeneen ja panin tuon kirjan eväskontin pohjalle, niin sanoi mummo: »Pidä sitä nyt hyvästi eläkä revi, koska sen olet emännältä saanut.»
—No, te ette varmaankaan sitä repinyt, luulen ma?
—No, sen nyt tietää, että eheänä se pysyi! Kontissani minä sitä säilyttelin monen tuohilevyn välissä, ettei kulkiessani kastuisi. Ja kun lehmät ennättivät syönnöspaikoilleen asettua, niin minä ison kiven kupeelle mahalleni heittäysin ja luin ja tavailin ja opettelin ulkoa. Joskus aina kuulostelin, kalkattiko kellokkaan kello notkossa ja sitten tuohitorveenkin törähytin, että karhu pysyisi loitommalla. Eikä se milloinkaan minun karjaani tullutkaan, vaikka likeltä kulki. Ja kun sitten olin jonkun tuommoisen runokappaleen ulkoa oppinut, niin kapusin kivelle tahi kiipesin korkeaan kuuseen ja lausuin sitä sieltä metsän väelle, eikä silloin enää mieleeni johtunutkaan, että mummon ukkovaari oli saanut jalkapuussa istua. Minä vain laskettelin kirjan mukaan, ja kun siitä loppui, niin panin omiani lisäksi.
—Omia runojanneko?
—Ei ne runoja olleet eikä mitään … kaikenlaisia tyhjiä pajatuksia vain.—Vaan ne olivat ihania aikoja ne, eikä ne koskaan takaisin tule.
—Eihän lapsuutensa viattomia päiviä koskaan tässä elämässä takaisin saa, lisäsin siihen.
—Niin minulle on aina käynyt, että kun olen onnen korkeimmalla kukkulalla olevinani, niin silloin sieltä luiskahdan alas kuin lumi puun oksalta suvisäällä.
Minä sanoin, että »niinpä on minunkin useimmiten käynyt.»
—Onko herrallekin niin käynyt?—No, samahan taitaa olla kuninkaan kuin kerjäläisenkin.
—Mutta kuinkas teidän sitten kävi? kysyin minä, uteliaana tietämään enempää tuon miehen elämästä.