—Kuinkako sitten kävi?—Niin, sitten kävi sillä lailla, että kun tulin kuudennelletoista, niin loppui eläkkeen anto, ja mummo pantiin pitäjätä kiertämään.
—Entäs te?
—Minä jäin vielä paimeneksi vähäksi aikaa, mutta en minä kauan ollut, kun jo tuli lähtö minullekin.—Oli, näetsen, sillä lailla, että minä kerran, kuinka lienen, olin unhottanut sen kirjani konttiin, enkä kätkenytkään sitä metsään. Sieltä olivat piiat sen löytäneet ja vieneet isännälle, jolle olivat sanoneet muiden talojen paimenilta kuulleensa, että minä metsissä kiville ja kannoille saarnailen ja veisaan semmoista, jota ei kukaan tiedä, mitä se on. »Liekö se sen tästä kirjasta oppinut», olivat sanoneet—»katsokaapas, isäntä, mikä kirja se on … se oli sen kontin pohjalla tuohiin käärittynä.»—Tuolla lailla olivat piiat kannelleet—emäntä sen minulle jälkeenpäin kertoi—ja isäntä tukisti minua ja otti kirjan pois.—»Kuka sen tietää, jos sinä sen olet mistä varastanut? Sitä pitää kirkossa kuuluttaa», sanoi hän minulle eikä, pöllö, osannut kannesta lukea maisterin nimeä.
—Mitäs te silloin?
—Mitäkö minän—En muuta kuin lähdin itsekseni paimeneen, itkien, kun ei nyt ollut, millä aikansa siellä kuluttaisi. Minä ajoin karjan koleaan korpeen ja ajattelin, että olkoot!—Mutta kun itku oli vähän karvasta mieltäni lauhduttanut, niin sitten jo rupesin muistelemaan niitä lauluja, joita siinä kirjassa oli, joka oli minulta ryöstetty. Monta minä niistä ulkoakin muistin ja hyräilin siinä itsekseni, kun istuin kaatuneen korpikuusen tyvellä. Mutta kun en enää muutamata kohtaa muistanutkaan ja laulu katkesi siihen, niin tuli mieli pahaksi uudelleen ja katkeroitui katkeroitumistaan.—Minä koettelin sitten aukkopaikkoihin omia sanojani sovitella ja ihmeekseni se onnistuikin, niin että kun huomenna taas samaa laulua laulelin, niin se sujuikin kokonaan, enkä minä enää huomannutkaan, mikä siinä oli omaa ja mikä ei. Kaikki tuntui siltä, kuin olisi se ollut sitä, jota kirjassakin oli.
—Ja sillä lailla tuli teistä siis runoniekka?
—Mikähän lie tullutkin. On ne muutamat minua tainneet siksikin sanoa, mutta siitä alkaen minulla oli ainainen halu ajatella ja itsekseni puhella kaikesta, mikä mielessäni liikkui, sillä lailla, että siitä ajattelin ja puhelin, niinkuin olisin tuota kirjaa lukenut. Sydämessä tuntui sitten aina semmoista alituista ahdistusta, ja kurkkua painoi niin kummallisesti, että se pakotti laulamaan. Ja kun olin vähän aikaa laulanut jotain, niin kohta jo helpotti. Vähitellen alkoi tulla mieleen ihan omia sanoja, ja niitä oli paljon hauskempi laulaa kuin kirjan sanoja. Ja kun yhä paremmin sillä lailla alkoi osata laulun mukaan ajatella, niin sitä enemmän sitä sitten sillä lailla ajattelikin … enkä minä välistä pitkiin päiviin muulla lailla ajatellutkaan.
—Minkälaisista asioista te sitten lauloitte? kysyin minä aina kasvavalla uteliaisuudella.
—Minä lauloin kaikenlaisista, mitä vain mieleeni tuli. Kun kuulin käen kukkuvan, niin minä ajattelin, että mitähän se kukkuu, ja sitten jo siitä itse lauloin:
Mitä kukut käki kulta, iloittelet ilman lintu, helakasti helkyttelet? Kukutko sinä minulle, kaimallesi kaiuttelet, vai etkö aattele minua, paimenpoikaa pienokaista, karjan kanssa kulkevaista——