Semmoista oli se laulu, mutta välistä minä olin olevinani Muurikki, ja kun tultiin hyville ruokamaille, niin silloin minä taas lauloin näin:
Hyvä on mulla Muurikilla, kellokkaalla köllytellä, kun on ruohoa runsahasti, vihantata viljavasti— Sitten on lysti lypsyll' olla maha täynnä märehdellä——
Ja vielä minä kirkostakin lauluja tein, joka näkyi metsän yli sinne
Rajamäen rinteille, joilla karja kulki:
Kaunihit on nuo kirkon ristit, pyhät pallot paistavaiset, iltaruskon riutuessa, kun ne kauas kuumottavat helottavat halki ilman——
ja sitten sitä vielä tuli kuinka pitkältä … ja oli siinä sanottu jotain Jumalasta ja taivaan enkeleistäkin … mutta en minä nyt niitä kaikkia enää muista.
Kun olin tuolla lailla oppinut laulamaan, niin alkoi mieleni tehdä sitä muidenkin kuullen tekemään. Ajattelin, että mitähän ne muut pojat sanoisivat, kun kuulisivat, että minä osaan tehdä lauluja. Mutta muut pojat katsoivat vain minuun suurilla silmillä, kun rupesin heille laulamaan, ja sanoivat: »Onko se tuo Samppa tullut paimenessa hulluksi, vai mikä sitä riivaa?»—»Sehän sanoo olevansa Muurikki», pilkkasi se räähkämäisin ja typerin renkipoika, ja muut sille nauroivat.—Mutta oli minulla yksi ystäväkin, se oli toisen talon paimenpoika, ja se sanoi, että »mitä sinä niille menet kaikkia puhumaan, mitä siellä metsässä ajattelet!»—Enkä minä sitten enää heille sanaakaan sanonut enkä itseksenikään laulujani laulanut.—Mutta siitä lähtien alkoi mieltäni karvastella joka kerta, kun olisi tehnyt mieleni laulamaan, ja minun teki mieleni näyttää heille, että kyllä minä kuitenkin olin vikkelämpi kuin kaikki ne muut, jotka tuskin lukeakaan osasivat eivätkä laulaa ollenkaan … muuta kuin mitä muilta kuulivat. Ja silloin minun mielessäni myöskin kaikui päiväkaudet kaikki, mitä se maisteri oli minusta sanonut ja mitä muut kyläläiset, että nimittäin minulla oli parempi pää kuin Alpertilla ja että minusta olisi saattanut tulla yhtä hyvä herra kuin hänestä … ehkäpä vähän parempikin.—Niin, mutta nyt oli näin, ja sentähden minut ajettiin lautamiehestä pois. Kun minä kerran taas tulin poikajoukkoon, kun ne kylän kentällä koppia löivät, niin rupesin minä laulamaan muutamata laulua, joka viikon kuluessa oli minun mielessäni siinnyt, ja siinä laulussa laulettiin »ylpeästä isännästä ja sen tuhmasta pojasta». Se oli ajateltu ja tehty Alpertista ja isästä, vaikken minä kumpaisenkaan nimeä maininnut. Sen olin korpia kuleksiessani vähitellen koonnut, yksi sana ja sanasointu oli yhteen liittäytynyt, toinen sana toiseen, ja sillä lailla oli siitä tullut laulu. Minä sen ensin lauloin sille ystävälleni, ja se sanoi: »laulappas koetteeksi kuitenkin tuo laulu muillekin pojille … se on toisenlainen kuin ne entiset … ehkä ne nyt eivät sille naurakaan ja jos nauravat, niin tapellaan me yhdestä puolin.»—Mutta kun pojat kuulivat minun sitä laulavan, niin herkesivät ne kaikki koppisilta ja kokoontuivat minun ympärilleni.—»Mitä se Samppa nyt taas laulaa?» kysyivät toiset, mutta toiset sanoivat siihen: »Olkaahan vaiti, kuunnellaanhan.»—»Keneltä sinä olet tuon oppinut?» kysyivät ne minulta melkein yhteen ääneen, kun olin lauluni loppuun laulanut, eivätkä ensin uskoneet, että se oli minun oma tekemäni. Mutta sitten ne sen uskoivat, kun ystäväkin vakuutti, ja minun piti istuutua heidän keskeensä kentälle sitä heille uudelleen laulamaan, että »hekin sen oppisivat.»—»Ei sitä vain olisi uskonut tuommoiseksi mestariksi tuota Samppaa!» ihmettelivät ne nyt siinä toisilleen ja lauloivat minun mukanani sitä laulua…
Tuo kiitos se tuntui minusta niin hyvältä, että ääneni vapisi, kun lauloin. Mutta sitten ne alkoivat minulta kysellä: »Mistä hitosta sinä noin sattuvia sanoja olet saanut, jotka pistävät kuin naskalit?»—Minä rupesin heille tuossa sitten kertomaan, että kun isäntä oli minulta kirjani vienyt, niin minulle tuli kosto mieleen ja kun en muuta osannut, niin sitten se melkein ihan itsestään syntyi tämä laulu metsässä.—»Se oli oikein, mitäs sen tarvitsi viedä sinun kirjojasi», sanoivat pojat ja olivat nyt kokonaan minun puolellani. Ne katselivat minua kauan aikaa eivätkä puhuneet mitään, ja minusta näytti, että ne minua ihmettelivät.—»Laulappas nyt niitä muitakin laulujasi», sanoi Antti, se minun ystäväni.—»Laula nyt», sanoivat muutkin.—Minä ajattelin, että ehkä ne nyt niitä muita parempiakin lauluja kuuntelevat eivätkä ehkä enää niille naurakaan.—Eivätkä ne nyt enää nauraneetkaan, mutta sanoivat vähän ajan päästä: »Elä sinä nyt niitä … laula sitä ensimmäistä, se on paljoa somempi.»—Ja sitä minä sitten taas lauloin ja polttelin toisten poikain piipulla, vaikka en ennen vielä milloinkaan ollut tupakoinut.—Mutta siitä päivästä pitäen minun arvoni kohosi, ja kun minä sen huomasin, niin en päiväkausiin metsissä muuta miettinytkään kuin tuommoisia pilkkalauluja. Ne muut lempeämmät laulut ne eivät nyt usein enää mieleeni muistuneet.
Minä kysyin, eikö hän ehkä muistaisi tuota laulua, ja pyysin hänen sitä minulle laulamaan.
Mutta hän ei tahtonut.
—Enkä minä häntä enää kaikkea muistakaan.