Olisin mielelläni halunnut kuulla tuota hänen ensimmäistä katkeran mielensä tuotetta, mutta se nähtävästi ei häntä huvittanut, ja siksi en minäkään huolinut häntä sen enempää kiusata.
—Ja sen laulun tähdenkö teidät sitten ajettiin lautamiehestä pois? kysyin minä hetken kuluttua.
—Sen laulun tähden. Se kun tuli isännän korviin, niin piti minun lähteä. Sunnuntainako lienee sen kylällä kulkiessaan kuullut, maanantaiaamuna pantiin minut mieron tielle. Olin juuri paimeneen lähdössä, kun isäntä tuli tuvan ovessa vastaan ja sanoi heti: »Vai sinä, sen heittiö! Joudat mennä muuanne kieltäsi pieksämään.—No! Luista ja luista paikalla tiehesi tästä talosta eläkä toista kertaa tule!»—Ja sen sanottuaan paiskasi hän oven kiinni, niin että sirpit porstuan naulassa kalahtivat, ja minä jäin seisomaan porstuaan. Mutta emäntä tuli aitasta, jossa oli ollut paimenkonttiani täyttämässä. Hän antoi sen minulle ja saattoi sitten veräjälle asti.—»Tuoss' on sinun paimen evääsi … ja kontin saat kanssa pitää. Eläkä ole kovin pahoillasi, kyllä ne ihmiset sinua auttavat. Ja Jumala suojelkoon sinua, poika parkaa!»—Minä otin kontin enkä muista, tokko kiitinkään emäntää, vaikka kyllä kai hän sen olisi ansainnut, mutta mieleni oli katkeruudesta ja pahasta mielestä ihan jähmetyksissä, eikä olisi suurinkaan hyvä sillä kertaa sydänalaani sulamaan saanut.—Lehmät olivat vielä tarhassaan yöllisillä tiloillaan, ja kun kellokas näki minun menevän, niin se lähti perästä kävellä köllyttelemään niinkuin aina ennenkin. Minä heitin sitä kalikalla, mutta kun se ei sattunut, niin sieppasin kiven ja nakkasin sillä. Se kun sattui kylkeen, niin lehmä ynähti ja jäi siihen seisomaan. Se oli paha työ semmoinen järjetöntä luontokappaletta kohtaan, mutta minä olisin sillä hetkellä voinut vaikka kirkon ikkunat säpäleiksi heittää.
—Ja niin te lähditte lautamiehestä?
—Niin lähdin, ja lähdin että paikat soi! Minä kylän kautta kuljin ja kulkiessani lauloin sitä laulua, jonka tähden olin mieron varaan joutunut. Useimmissa taloissa oli akkaväki lypsyllä, ja kaikki ne nousivat rainta kädessä minun jälkeeni katselemaan.—»Mikä sillä lautamiehen paimenella nyt on?» kuuluivat ne toisilleen sanovan. Miehet seisottivat hevosensa ja istuutuivat auran kurelle minun menoani kuuntelemaan, mutta minä riensin vain niiden kaikkein ohitse enkä huolinut mistään.
—Kyllä sinut, rikas rosvo, kosto vielä tapaa—
Piru istuu rekehes' ja helvettiin sun ajaa,
Piru istuu rekehes' ja helvettiin sun ajaa!
niin minä lauloin ja huusin, kun konttia pääni yli heilutellen kylätietä juoksin.
Tähän asti oli vieraani elämästään kertoessaan ollut rauhallinen ja tyyni. Joskus vain hän innostui, ja silloin tällöin ilmaantui myöskin joku katkera piirre hänen kasvoilleen, mutta kun hän nyt tuosta karkottamisestaan ja lähdöstään kertoi, niin hän kiihtymistään kiihtyi, ja kun hän viimeistä puhui, niin hän hujahdutti kädellään olkansa yli, ja näytti siltä kuin hän nyt uudelleen olisi tuntenut kaikki ne samat katkerat tunteet kuin silloinkin.
—Vaan tämä poika ei silloin surru eikä sure nytkään—
Yksi sill' on ystävä, ja siitä se paljon tykkää…!
Hän oli noussut taaskin seisoalleen, ja viimeisiä sanoja laulaessaan hän suureksi kummakseni veti taskustaan saman viinapullon, joka hänellä äsken oli torillakin ollut, ja kaatoi siitä pitkän kulahduksen kurkkuunsa. Sitten hän ojensi sen minulle. Kohteliaisuudesta otin sen ja olin ryyppäävinäni minäkin, mutta kun tarjosin sen taas takaisin hänelle, odotti minua jo näin kuuluva pätkä, jonka hän samassa silmilleni heitti: