—Teistä on tämä tuhma juoma, minust' on tämä mettä—
Mutt' ei sitä siltä tarttis mua kielellänsä pettää—.
Hän oli huomannut, että minä ryypätessäni pistin kieleni pullon suun eteen, ja siitä hän näki hyväksi tällä tavalla minua huomauttaa. Minä pelkäsin, että hän tästä loukkaantuisi, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän vain minulle viekkaasti iski silmää ja katsoi minuun hienon veitikkamaisesti hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että saitpas siinä, pidä hyvänäsi!—Sitten keikisti hän taas pitkän kulahduksen kurkkuunsa, mutta kun hän kerran vielä tahtoi tehdä sen, rohkenin minä tarttua hänen käsipuoleensa.
—Kuulkaa, älkäähän enää ryypätkö!
—Minkätähden ei? kysyi hän, mutta ei kuitenkaan ryypännyt.—Se tekee niin hyvää, ja kun on sydänala katkerasta mielestä turvoksissa, niin se heti sulaa, kun laskee sinne tätä … ja sitten on niin helppo olla.
—Ei se keino auta.—Jos hetkeksi auttaakin, niin sitä pahemmin turpoo toisen kerran.
—Ryyppää sitten toisella kertaa sitä enemmän.
—On heikkoutta sillä tavalla itselleen lohdutusta hankkia.
Hän jäi hetkeksi miettimään ja sanoi sitten: »Niinhän ne uskovaisetkin sanovat … lihan heikkoudeksi.»
Ja vähän ajan päästä lisäsi hän verkalleen:
—Saattaapa … olla … tottakin.