Sen sanottuaan hän laski pullon lattialle ja siirsi sen, toisaanne päin katsoen, jalallaan tuolin alle.
—No, kertokaa nyt, kuinka teille sitten kävi, sanoin minä, katkaistakseni syntyneen äänettömyyden.
—Mitäpä siitä enää kertoisin, vastasi hän alakuloisesti.
—Miksette kertoisi enää?
—En tiedä, ei minua haluta. Ja mitäpä herra minun kertomuksistani.
Minä sanoin,, että suuresti haluaisin kuulla, kuinka hänen sitten kävi, kun hän joutui isänsä talosta pois, ja kysyin, eikö hänestä itsestään ollut hauska muistella entisiä aikoja.
—Onhan hauska kertoa sille, joka kuuntelee niin hartaasti kuin te, sanoi hän, eikä kukaan muu ole minun kohtaloitani kehdannut loppuun asti kuunnella, jos olisinkin joskus niitä humalatuulella juomatovereilleni kertonut.—Mutta silloin ei ole hauska kertoa, kun kerrottava on niin kovin mitätöntä kuin minun elämänikin siitä alkaen, johon lopetin. Ei herrakaan sitä kehtaisi kuunnella. Itsestä se kyllä hauskalta tuntuu, mutta syrjäinen ei siitä iloaan löydä.
—Mutta eikö teillä sitten enää koskaan iloisia päiviä ollutkaan?
—Olihan niitäkin.—Hän hymyili katkerasti ja viittasi tuolin alle, jonne oli pullonsa pannut.—Mutta en minä vielä heti juomaan ruvennut, kun talostani lähdin. Siksi olin silloin vielä liiaksi pieni, ja juoppouden tauti tarttuu ihmiseen vasta sitten, kun sen sydänala herkeää itkuun sulamasta. Silloin kun kylän läpi lautamiehen talosta juoksin, silloin oli sydänalani niin katkeruutta täynnä, että sitä ihan pakotti, mutta kyynelten kanssa se vielä sillä kertaa suli. Kun minä kylän laitaan ennätin, niin istuuduin siellä virstapatsaan juureen maantien viereen ja siinä minulta pääsi itku, pääsi pitkä ja äänekäs itku, vaikka sitä kuinka olisin koettanut pidätellä. Vaan lapsi on lapsi, ja kun se on aikansa itkenyt, niin se tahtoo voileipää, ja niinpä minäkin siinä kyynelten vielä vuotaessa sammutin nälkäni emännän eväistä.
—Mutta minne te sitten jouduitte … ette kai maantielle jäänyt?