—En minä juuri maantiellekään jäänyt.—Istuin aikani paikoillani maantien vieressä ja katselin entisiä olosijojani, sillä se virstapatsas oli mäen rinteessä ja siihen näkyi paljon maailmaa: kaikki kylän pellot, talot ja koko järvi. Mutta sitten, kun toisten talojen paimenet kulkivat lehmineen ohitseni, lyöttäysin minä heidän matkaansa ja kuleksin vielä sen päivää paimenessa ja laulelin niille laulujani ja olin iloisempi kuin milloinkaan ennen.—Vaan sitten minä lähdin mummoa kuulostelemaan, että missä paikoin hän pitäjätä kiersi, ja kun hänet löysin, niin ruvettiin yhdessä kulkemaan ja kulettiin se kesä ja vähän syksyäkin vielä. Minun olivat aina ennen kerjäläiset surkeikseni käyneet, ja niin olin ajatellut, ettei sen pahempaa mahda olla kuin kiertää talosta taloon ja anella leipäpalastaan. Mutta ei se niin pahaa ollutkaan ja välistä oli oikein hauskaakin. Minä paljon silloin maailmaa näin, kuulin monta asiaa, joista en ennen ollut tietänyt mitään, ja silloin minä ensi kerran kävin täällä kaupungissakin. Mutta se oli kaikista hauskinta, kun minun joka talossa, mihin vain tulin, piti laulaa. Kaikki ihmiset jo tiesivät, että minä sitä osasin tehdä, eivätkä ne minulle missään rauhaa antaneet. Jos ei olisi mieleni laulamaan aina tehnytkään, niin sanoivat: »et saa palasta, jos et laula», ja kun minä silloin kysyin: »mistä minä laulan?» niin mummo sanoi: »Laula sinä vain siitä lautamiehestä, kyllä se sen sietää.»—Minä lauloin ja ihmiset nauroivat, sillä lautamiehellä ei ollut paljon ystäviä. Ja siihen aikaan minä en paljon muuta tehnytkään, kuin lauluja mietiskelin, ja niitä alkoi tulla yhä parempia, kuta enemmän minä kuulin semmoisia lauluja, joita en itse ollut tehnyt, mutta joita muut lauloivat. Niiden nuottiin minä sitten tein uusia, mutta välistä minä tein rivojakin, niin että kun mummo kuuli minun niitä laulavan, sanoi: »Hyi, mitä sinä laulat, etkö toki häpeä!»—Vaan minä en paljon mummosta välittänyt, kun tiesin, että hän ei voisi ilman minua tulla toimeen. Hän oli tullut sokeaksi, ja minun piti häntä kepin päästä taluttaa. En välittänyt paljon mummosta, sillä rivoille lauluille ihmiset enemmän nauroivat, ja niistä antoi joku humalainen välistä kopekankin. Sillä lailla kulettiin joku aika, ja minä ennätin jo niin siihen elämään rakastua, etten enää tahtonut muuhun taipuakaan, ja siitä lähtien se lienee minun veriini jäänytkin se ainainen kuleksimisen halu.

Muutaman ajan kuluttua kuoli mummo ja haudattiin neljän maalaamattoman laudan välissä yhteiseen hautaan. Minä itkin silloin katkerasti ja

Suru syöntäni puristi, kaiho kaiveli minua, kun multa arkulle kopahti, kivi kirstun kannen päälle.—

»Mitä sinä nyt siitä itket … et tarvitse enempi perässäsi talutella», sanoivat ihmiset minulle, mutta itkin minä kuitenkin ja mieleeni alkoi muistua niitä Kantelettaresta opituita lauluja, joita en kaukaan aikaan ollut laulellut. Niitä minä, yksikseni talojen väliä kulkiessani, laulelin enkä pitkään aikaan ajatellut enkä tehnyt muita hävyttömämpiä lauluja. Vaikka mummo minulle oli usein ollut vastuksina ja vaikka sitä usein olin toivonut, että häntä pääsisin kulettelemasta, niin kuitenkin sitä nyt tuli kova kaipaus. Nyt tuli kotiakin ikävä, omaa kotia, jossa saisi olla ja asua eikä tarvitsisi kuleksia pitkin maailmaa. Välistä tuli niinkin ikävä, että tietä kulkiessa vesikarpalo poskelle kierähti, mutta minä koetin lohdutella mieltäni sillä, että rupesin lauluja ajattelemaan. Silloin tuli tämmöinenkin laulu tehdyksi, jota nytkin vielä moni kulkuripoika yksiksensä laulaa. Laulanko minä sen teille?

—Laulakaa—tietysti!

Ja hän rykäisi ja lauloi sitten surullisella nuotilla tämän laulun:

Laulaa linnut lystissään, kun kesän kukat loistaa, vaan kun joutuu syksysää, niin laulun into on poissa.

Vaan ei mua laulata—
ei niin hyvää säätä,
kun ei ole tietä kotia,
ei maitse eikä jäätä.

Talvella tiet on ummessa,
kesällä rahkasoina,
teitten suut ovat tukossa
ja pieninä vesakoina.

Vaan itkien en etsikään,
jos ei tuota löydy,
jos vaikka minne meniskään,
niin eihän tuostaan köyhdy.