—Kello on vasta kuusi, sanoin minä.
—Niin, alkoi hän taas uudelleen, en minä silloinkaan osannut aavistaa, että minusta niin äkkiä tulisi muu mies, kuin ennen olin ollut, ja että niin suuri muutos saattaisi tapahtua.
Me olimme näet kerran juhannukseksi seisottaneet lauttamme muutaman virran niskaan, josta tukit sitten aren tultua olivat yksitellen sillan arkuista alas solittavat. Siihen aikaan vielä tukkimiehetkin pyhää pitivät, mutta nyt nuo kuuluvat kulkevan pyhänsä arkensa ilman erotusta. Kaikkien sen järven rannalla olevien kylien kirkkotie kulki tätä virtaa myöten, ja sinä lauantaipäivänä souti yksi venhe toisensa perästä meidän ponttuumme sivuitse. Meitä oli ponttuulla koko savotan miehet, ja kukin venekunta sai meiltä matkalleen sanan muistiksi, mikä minkin, eivätkä hekään meitä ilman jättäneet.
Iltapäivällä alkoi muuan heränneiden venhe lähestyä, ja kaukaa selältä se jo siksi tunnettiin, kun virren nuotti sieltä hymisi. Miehet istuskelivat silloin kaikki puolisensa päälle tupakoiden pitkin ponttuun laitoja.
—Mikäs se sieltä tulee? kysyi muuan miehistä, joka sattui istumaan selin järvelle päin eikä kehdannut kääntää päätä katsoakseen.
—Jumalan lasten venhe, vastasi joku toinen.
—Eikö lie Niskalan kuulutusmatkue sieltä tulossa, arveli yksi miehistä, Risto nimeltään, jota muuten kutsuttiin »rauhattomuuden Ristoksi» sentähden, ettei se jättänyt rauhaan ketään, jolle vain saattoi rauhattomuutta tehdä.
—Ketä siinä kuulutetaan? kysyin minä, kun en muistanut, vaikka olin kuullut, että siellä oli käynyt Pohjanmaalta sulhasia.
—Johannaa, niin kertoivat tuolla talossa tän'aamuna. Sinne oli tullut se kauan odotettu sulhanen Kalajoelta.
—Veisataan niille vihkimävirsi, kun kohdalle tulevat, kehotti jo
Risto.