—Ei tehdä rauhattomuutta … kulkekoot rauhassa … ne ovat siivoa väkeä, sanoin minä.
—Ei niitä nyt ilmankaan päästetä … jos ei vihkimävirttä, niin jotain muuta, sanoi taas joku.
—Alota sinä, Samppa, jotain, joka parahiten osaat … tai jos et sinä laula, niin minä laulan.
—Ristolla on vanhaa vihaa … eiköhän sinun sisuksiasi vähän kirvele tämä kuulutusmatka, ivasivat toiset ja sanoivat, että olihan hän käynyt koettelemassa saadakseen Niskalan Johannaa ja olisi vaikka heidän uskoonsakin ruvennut, mutta ei sekään auttanut … tyttö ei lähtenyt eikä isäkään suostunut.
Risto oli rikkaan talon poika, vaikka kulki tukkitöissä sentähden, että olisi vapaampi elämä kuin kotona, jossa ankara isä esti juomasta ja reuhaamasta…
—Alota sukkelaan, Samppa, muuten ennättävät sivuitse, sanoi Risto eikä ollut kuulevinaankaan sitä, mitä miehet puhuivat.
Minä estelin, sillä ei se minusta aivan oikealta tuntunut. Mutta kun Risto alotti virren, niin sitten minäkin jo muiden kanssa siihen yhdyin. Ja kun venhe läheni meitä, hyppäsin minä kelan päälle seisomaan ja löin punasella piipun varrella tahtia, kun kaikki muut ponttuulla olijat veisasivat:
Ymmärrys sinä meill' lainaa, rakkaus sydämiin paina, lihan heikkoudest' est', kaikesta pahast' meidät pääst'.
Kun venheessä kuulivat meidän menomme, lakkasi siellä virren veisuu. Kaikki näkyivät tarttuvan kovemmin airoihinsa, ja kohta niiden pitkä solakka kirkkovenhe sujahti sivuitsemme. Mutta venheestä ei kukaan virkkanut meille sanaakaan vastineeksi eikä yksikään venheessä olija edes päätäänkään meihin päin kääntänyt.
Mikä lienee tukkilaisille tullut, mutta veisuu taukosi jo ensimmäiseen värssyyn, kun venhe samassa solahti sillan alitse ja katosi näkyvistä… Minäkään en osannut virkkaa sanaakaan ja ääneti laskeusin minä alas kelan päältä.