—Sekö virren helinä se vain onkin, jota sinä tahdot kuunnella? Jos et muusta huoli, on parasta, ettet kuule veisuuta milloinkaan enää.—Etkö sinä sanoja kuuntelekaan'
—En minä sanoja niin kuuntele.
—Mutta nehän ne ovat Jumalan sanaa!
—Jumalanko sanaa?
—Jumalan sanaa … totta kai … mutta sinä et taida paljon Jumalan sanasta huolia.—Eikö tuntosi ole herännyt vieläkään, vaikka olit sokeana syntisenä jo joutua armonajastasi Jumalan tuomioistuimen eteen?
Sitä asiaa en ollut ikinä ennen eläessäni ajatellut, mutta mikä lie ollut, en sitä kuitenkaan Johannalle uskaltanut tunnustaa.
En virkkanut mitään.
—Minnekkähän olisit joutunut, jos olisit järven pohjaan jäänyt? sanoi
Johanna uudelleen, enemmän itsekseen kuin minulle.
Minä en nytkään vastannut mitään, sillä totta tosiaan en tietänyt mitä vastata.
—Etkö sinä tahtoisi kuunnella, jos minä lukisin sinulle jotain Jumalan sanaa' Oletko sinä milloinkaan kuullut Jumalan sanaa luettavan … lukiko äitisi?