—Ei minulla ole äitiä ollutkaan.
—Eikö sinulla ole äitiä ollutkaan?
Sen hän kysyi nopeasti, mutta niin hellällä säälillä, että se tuntui aivan minun sydämeni pohjassa.
—Äiti kuoli minut synnytettyään, mutta mummo oli minulla äidin sijassa.
—En minäkään muista äitiäni paljon nähneenikään, sanoi hän vesissä silmin, vaan hän kuului olleen hyvä ihminen ja isä sitä vieläkin muistelee. Isä ei ollut herännyt, ennenkuin nai, mutta sitten opetti äiti hänelle Jumalan tuntemisen ja isä opetti minulle.
Minä aivan tahdoin jo sanoa hänelle: »Opeta sinä minulle», mutta ei sitä tullut sanotuksi. Ei hänkään virkkanut mitään, kun en minä virkkanut, ja niin me olimme molemmat vaiti.
—No, jos et sinä tahdo kuulla, niin en minä … sanoi hän jonkun ajan kuluttua ja aikoi lähteä pois.
—Ei, ei, kyllä minä kernaasti, jos sinä vain—sopersin minä kiireesti.—Hän katsahti minuun tutkivasti ja lähti kirjaa noutamaan.
Hän istuutui sitten sängyn laidalle ja rupesi lukemaan, mitä postillaa lienee lukenut. Mutta hänen lukuaan minä en suuresti kuunnellut, sanoja nimittäin, mutta ääntä minä kyllä kuuntelin. Sitä enemmän minä katselin häntä, kun hän luki. Hän luki hiljaisella hymisevällä äänellä ja lukiessa laskeutui huivi alas niskaan ja valui siitä vähitellen alas hartioille. Palmikko tinki vähän väliä putoamaan olkapään yli alas kirjalle, mutta kun se oli juuri yli pääsemäisillään, viskasi hän sen takaisin päänsä heitolla. Sitä minä aina odotin, sillä se pään heitto oli minusta niin soma, ja silloin hän katsahti sivumennen minuunkin. Luvussaankin hän silloin hiukkasen hämmentyi, ja oikeaan etsiessään täytyi hänen kulkea entisiä jälkiään. Ne sanat hän luki hiljempaa kuin muut, melkeinpä kuiskaamalla, ja kun sattui pitemmälle eksymään, niin hän punastuikin.
—Anna minä pidän kädestäsi kiinni, sanoin minä hiljaa enkä voinut olla siihen tarttumatta, kun se lepäsi likellä minua peitteen päällä.