Eikä Johanna ollutkaan samanlainen kuin ne heränneet, joita ennen olin nähnyt ja sittenkin näin. Ei hän usein nauranut, eipä paljon milloinkaan, mutta usein riemu loisti hänen silmistään, kun hän puhui, ja minä näin, että hän ulkona kulkiessaan välistä ilosta hypähtelikin. Me puhelimme yhä enemmän, yhä useammin hän tuli minun luokseni ja kertoi elämästään ja tunteistaan. Hän kerrankin kertoi, että kun hän joskus kauniin virren kuulee, jota oikein hyvä-ääninen veisaaja veisaa tuolla jossain, esimerkiksi kaukana järvellä soutaessaan, niin väreet käyvät koko hänen ruumiissaan, ja silloin tuntuu siltä, kuin kaikki Jumalan pyhyys ja puhtaus hänen sydämensä kautta ikäänkuin lainehtien valuisi ja sen iki-ainiaaksi puhtaaksi pesisi. Minä sanoin siihen, että niin minunkin on, kun hän veisaa. Ja minä näin, että hän ymmärsi minut. Hän naurahti hiukkasen, punastui vähän ja lähti pois. Mennessään hyräili hän ensin hiljaa, mutta purki mielensä kohta kuuluvaan virteen, enkä minä milloinkaan ole kuullut hänen niin kauniisti veisaavan kuin silloin.
Aina sen jälkeen, kun olin puhunut Johannan kanssa, oli sydämeni niin täynnä suloisia ja vienoja tunteita, etten osannut niitä sisässäni pitää. Ne puhkesivat sieltä milloin mitenkin, mutta useimmiten koetin hyräillä samoja virsiä, joita olin kuullut Johannan veisaavan. Mutta en minä siihenkään tyytynyt. Minä rupesin itsekin virsiä sepittelemään. Ne syntyivät samalla lailla kuin laulutkin ennen, melkein tietämättäni ja itsestään. Ne tulivat minkä virren nuottiin milloinkin, välistä kiitosvirren, välistä suruvirren, aina sen mukaan, miten mieli oli milloinkin.
—Osaatko sinä veisatakin … sinullahan on hyvä ääni … mitä virttä sinä veisasit? kysyi Johanna muutamana päivänä, kun oli kuullut minun veisaavan vuoteellani.
—Ei se ole virsi eikä mikään, sanoin minä, ja minua ujostutti, vaikka toiselta puolen taas oli mieleni hyvä siitä, että hän saisi tietää minun virsiä tekevän.
—Virttä kai se oli, nuotti tuntui ihan tutulta, mutta sanoja en muista kuulleeni.
—Et ole niitä kuullutkaan, vasta minä ne tässä itse tein.
—Itsekö teit?—Hän näytti siitä kovin kummastuvan.—Etkö sinä tiedä, että on suuri synti veisata virren nuotilla muuta kuin virsiä?
—Mutta eikö se ole yhtä virttä, kun Jumalaa laulullaan kiittää?
—Ei virsiä osaa tehdä muut kuin hurskaat … ja se tulee synniksi, jos niitä muut tekevät.
—Minkätähden? kysyin minä enkä ymmärtänyt.