—Minkätähdenkö?—Sitä minä en tiedä enkä tahdokaan tietää enkä ymmärtää, mutta äidistäkin se oli ollut syntiä, niin isä sen sanoi, ja minä uskon sen, sanoi hän niin päättävästi ja vakavasti, etten minä osannut siihen mitään.
Enkä minä tahtonutkaan hänen kanssansa väitellä semmoisista asioista, jotka hän kyllä saattoi tietää paremmin kuin minä. Vaikken sitä oikein ymmärtänyt, miksi olisi synti veisata omaa virttään, en sitä kuitenkaan enää veisannut, koska se kerran ei hänestä ollut mieleen.
Ja mitäpä en olisi tehnytkään, josta olisin tietänyt, että se hänestä oli mieleen! Ajatellessani uutta parempaa elämää tämän taudin jälkeen, ajattelin minä enimmiten häntä. Minä tiesin, että tähän asti olin pahasti elänyt ja että minulla olisi voimaa parantaa itseäni, mutta sen minä tiesin myöskin, että ilman Johannaa en olisi milloinkaan parantunut, tuskin ruumiillisestikaan, vielä vähemmän henkisesti. Mutta salaisesti tunki kuitenkin aina näitä päätellessäni sekin miete mieleeni, että jos en saisi hänen seuduillaan olla, elää hänen äänensä kuuluvilla, eivät ehkä päätökset pysyisikään. Mutta toisekseen taas— miksi en saisi?
Joka kerta kun häntä ajattelin, kuohahti elämä uuteen eloon sisässäni ja joka kerta kun hänet näin, tuntui siltä, kuin olisi liittoni ja lupaukseni ihan kuin itsestään uudistuneet ja vahvistuneet. Minä paranin paranemistani ja voin jo pitkät ajat istuskella aitan kynnyksellä. Yhä useammin ja kauemmin teki siinä minun mieleni istuakin, kun Johanna ei minun kostuessani enää yhtä usein tullut luokseni kuin ennen. Mutta aina minä hänet kuitenkin näin, kun hän ulkona askarteli ja liikkui, ja häntä nähdäksenihän minä siihen kynnykselle istuinkin.—Johanna ei tähän aikaan enää tehnyt ulkotöitä yhtä usein kuin ennen. Enimmäkseen hän istui toisen aitan kynnyksellä, taikka tuvan portailla taikka missä milloinkin sattui siimestä olemaan, ja ompeli. Hän näytti useimmiten ompelevan paitoja ja muita, mutta välistä hän kutoikin, milloin sukkaa, milloin vyötä, milloin mitäkin. Uutteraan hän ompeli, ja ommellessaan hän usein hyräili, ja minä istuin aitan kynnyksellä ja katselin häntä ja kuuntelin. Mutta hän ei katsonut minuun monesti, välistä vain.—»Miksi hän tuolla istuu eikä tule tänne?» ajattelin, ja silloin tuli surku mieleeni, välistä niin suuri ja painava, että se puristi kyynelenkin silmästä. Mitä se lienee ollut, sitä en osannut itsellenikään selittää, mutta minä en olisi silloin tahtonut parantua, vaan tulla yhä kipeämmäksi, niin huonoksi sairaaksi, kuin alustakin olin ollut, etten jaksaisi liikahtaakaan ja että hänen olisi pitänyt tulla minua kädellään pääni alta auttamaan. Ikäni olisin halunnut sairastaa, jos sillä olisin saanut hänet minua hoitamaan ja luonani pysymään. Vetäysin joskus koko päiväksi vuoteelleni sitä toivoen, että hän sitten tulisi kynnykselle istumaan, ja jos hän tulisi ja kysyisi, niin sanoisin, etten olekaan vielä terve ja että taas tunnun huonommalta.
Ja silloin hän juuri tulikin ja kysyi, mutta minä en saattanut valehdella ja sanoin: »Ei minulla mitään erinomaista ole—rupesi vain istuminen raukaisemaan.»—»Ei olekaan hyvä istua niin kauan, kuin sinä istut … parasta on levätä, kun ei ole vielä oikein terve. Sinä oletkin näinä aikoina käynyt kalpeammaksi, mutta kyllä Jumala parantaa sen, joka häneen luottaa ja uskaltaa ja häntä avuksensa huutaa.»—Niin sanoi hän minulle ja meni taas ompeluksiensa ääreen toisen aitan kynnykselle.—
Minä huusinkin Jumalaa avukseni, mutta en sitä varten, että paranisin. Minä rukoilin palavasti ja hartaasti, kädet ristissä, että Jumala lähettäisi hänet minulle ikuiseksi ystäväksi.
Ja välistä minusta näyttikin, kuin Jumala olisi rukoukseni kuullut. Muutamanakin päivänä, kun kaikki muu väki oli mennyt niitylle, istui hän minun aittani kynnykselle ja ompeli siinä kauan aikaa.
—Mitä sinä niin uutteraan näinä aikoina ompelet? kysyin häneltä, kun oli ensin istuttu hyvän aikaa ääneti.
Hän ei vastannut ensin mitään, sitten näytti hän aikovan sanoa jotain, mutta ei kuitenkaan sanonut.
—Isällesikö tuosta vyötä teet?