—Anna minä riisun hevosen … et sitä saa rauhassa riisua kuitenkaan … näetkö, kuka tuolta tulee?
Johanna ja nuori mies tervehtivät toisiaan, kumpainenkin, niinkuin minusta näytti, vähän ujostellen.
Vanha mies työnsi nuorempaa selästä Johannaan päin.
—Ei sitä tuolla lailla ennen minun nuorra miestä ollessani sulhanen morsiantaan tervehtinyt, eikä morsian sulhastaan. Kun rinta vavahti, niin toinen toistaan kaulahan kavahti, sanoi hän, ja kun oli kärryn aisat alas laskenut ja pyöräyttänyt hevosen aisoista, survaisi hän vielä kerran heitä vastakkain. Molemmat välttivät hämillään toisiaan, vaikka minusta näytti, että he kuitenkin toisilleen hymyilivät. Minua harmitti ja kummastutti tuo, mutta se kaikista enimmän, mitä vanha mies oli sanonut.
Sulhanen ja morsian?—Mitä se oli?—
Isäntä oli myöskin laskeutunut kartanolle ja tervehti tulijoita. Hän sanoi jotakin semmoista, että »nykyinen nuori kansa on ymmärtäväisempää», mutta muuta en minä siitä enää kuullut.
Sulhanen ja morsian!—Voi, niinhän se olikin, ja minä en ollut sitä muistanut … en ollut muistanut sitä ollenkaan ennen kuin nyt vasta.
Minä hoiperruin vuoteelleni ja heittäydyin siihen pitkäkseni.
Makasin kauan aikaa ihan kuin tunnotonna. En minä mitään ymmärtänyt, en osannut mitään ajatella, mutta kuitenkin kaikki viimeisten aikain asiat vaelsivat ohitseni kuin suhisevat aaveet. Ensin olin siinä luulossa, ettei siinä ollut mitään totta, että olin kuullut ja nähnyt väärin ja että se oli vain pahaa unta. Koetin itseäni siitä herättää, mutta kun en saanut itseäni sen kummemmasti hereille, täytyi minun uskoa. Kaikki oli totta! Ja mitäpä muuta se olisi ollutkaan? Tottahan se oli, ihan ilmisissä tapahtunutta … olihan silloin kuuliaiset … olihan hän morsian, Johanna oli toisen morsian jo ennen, kuin minä olin hänet nähnytkään! Minä en ollut sitä ennen muistanut, mutta nyt siitä minulle muistutettiin.—
Vaan mitäpä siitä! Hyvähän oli, niinkuin oli!… Ja minä päätin olla siitä välittämättä enkä huolia mistään… Mitäpä se minuun koski!—