—Niinpä ei sitten ole mitään hätää pois … eikähän olisi muutenkaan, sanoi hän.
Tuli sitten se pyhä, jonka jälestä minun oli aikomus ruveta työtä tekemään. Olin jo siksi voimistunut, että saatoin istua ja käsilläni askarrella. Kaikki muu väki oli sinä pyhänä lähtenyt kirkkoon, isäntä ja Johanna vain näkyivät olevan kotona. Isäntä näkyi melkein koko päivän istuvan tuvassa—pöydänpäälasista hänen selkänsä näkyi—ja lukevan, koska sieltä kuului hiljainen hyminä. Johanna oli myöskin siellä ensin, mutta istui sitten pirtin porstuan kynnykselle ja luki hänkin itsekseen. Minä istuin omalla kynnykselläni ja kuuntelin, kuinka kärpäset suristen ajelivat toisiaan päivänpaahteisella seinällä. Silloin oli ilma ihan tyven ja päivä paahtoi kuumasti. Minun oli niin hyvä olla, ja minä annoin päivän päälleni helotella.
Iltapäivällä tuli Johanna minulle lukemaan. Me puhelimme paljon minkä niistäkin, mutta aina hänen puheensa kiertyi Jumalan suureen rakkauteen, joka ihmeellisesti suo joka ihmiselle, mitä se tarvitsee.
Kuuntelin häntä melkein henkeäni vetämättä. Hänen sanojaan en taaskaan kuunnellut paljon. Hänen äänensä pehmoista sointua, sitä minä vain kuuntelin, ja se olikin tällä kertaa soinnukkaampi kuin milloinkaan muulloin. En uskaltanut häntä keskeyttää, vaikka monta kertaa olin suuni avaamaisillani sanoakseni hänelle, mitä tunsin ja ajattelin ja josta hänenkin pitäisi saada tietää. Olenhan minä parantunut, muutanhan elämäni tästä päivästä enkä enää horjahda! Varmahan se on, varma ja tosi, ja hänenhän ansiotansa se on kaikki! Mutta en uskaltanut enkä osannut sitä sanoa. Ei, sitten vasta, kun olen alkanut uuden elämäni, kun olen koulinnut itseni kokemuksen koulussa, sitten minä sanon hänelle, että hän on minut koulinnut, että hänen ansiotansahan se on kaikki! Ja mitähän hän siihen sitten sanoo?—»Ei se ole minun ansiotani, se on Jumalan! Mitä minä, tyttö paha, taidan ketään muuttaa. Ehkä minä olen ollut halpana välikappaleena, mutta muuna en minäkään.» —Silloin minä tartun hänen käteensä, vedän häntä puoleeni, vakuutan ja sanon … ja hän uskoo… Ja sitten—?
Tämmöistä minä hourin siinä ja ajattelin ja haaveksin, mutta hän oli lopettanut lukunsa ja puheensa ja istui äänetönnä aitan kynnyksellä käsi poskella ja avaruuteen katsellen. Minä istuin sänkyni laidalla ja katselin häntä. Minä muistan aivan tarkkaan, minkälainen ilmakin sinä päivänä oli, on ihan, niinkuin olisi se sunnuntai ollut viime sunnuntai. Hän istui sivuittain minuun, ja illan rusko hohti aivan häntä vastaan ja punoitti hänen kaulallaan ja poskipäillään ja otsalla. Hän oli niin pyhän ja puhtaan näköinen, etten minä ennen enkä jälkeen ole semmoista nähnyt. Huivi oli nytkin valahtanut hiljalleen hartioille ja vetänyt irtaimet hiukset hiukkasen epäjärjestykseen. Mitenkä minä sen kaiken vielä muistan, sitä en itsekään ymmärrä, mutta minusta vain tuntuu siltä, kuin istuisi hän aivan tuossa edessäni teidän sijallanne ja minä tässä.
Hän oli ajatuksiinsa vaipunut. Missä lienevät mietteensä lennelleetkin, mutta sen minä näin, että hänen silmänsä seurasivat aina toisinaan pääskyä, joka tuolla korkeudessa liiteli ja sitten aina laskeusi pesäänsä aitan räystään alle sirisevien poikiensa luo ja kohta taas lenti ulos ja lenti kauas, kauas silmän kantamattomaan sineen. Liikahtamatta hän istui, poski käden varassa, enkä minä olisi puolella henkäyksellä hennonut häiritä. Istukoon hän vain, minä katselen, katselen vaikka elinaikani kaiken!
Mutta silloin, kun juuri tätä ajattelin, silloin hän liikahti ja katsahti vilkkaasti kuistille päin. Tieltä kuului samassa kärryjen rytinää, ja kun minä ennätin ovelle katsomaan, ajaa karahutti kartanolle kaksi miestä.
Johannalta pääsi ilon huudahdus, hän hypähti ylös, löi kämmenensä yhteen ja kumartui juoksemaan tulijoita vastaan, mutta seisahtui kumminkin kovasti punastuen. Sitten hän asetti huivin päähänsä, ja sitoessaan sitä kaulansa alle hän lähti vieraita vastaan. Isäntäkin näyttäytyi samassa tuvan ovella silmälasit otsalle siirrettyinä.
Minä tarkastelin tulleita uteliaasti. Toinen oli vanha mies, toinen näytti minun ikäiseltäni. Vanhempi tuntui minusta tutulta jo ennen, kuin hän oli kärryistä astunut, mutta kun hän laskeusi maahan ja alkoi hevosen marhamintaa siloista päästellä, tunsin minä hänet siksi Kalajoen mieheksi, joka tuona pyhänä oli ollut täällä. Nuorempaa miestä en muistanut nähneeni milloinkaan ennen.
Nuorempi mies rupesi rinnusta aukaisemaan, mutta siihen virkkoi hänen toverinsa leikillä vähän: