Ja silloin minä sen tein!… En tiedä, kuinka se kävi, mutta yht'äkkiä oli hän minun sylissäni … minä puristin häntä temmeltävää rintaani vastaan … minä kohotin hänet ylös … suutelin kaulaa, suutelin suuta, otsaa … ja taas kaulaa ja suuta…
Mutta silloin tapahtui se, minkä pitikin tapahtuman. Hänen suojelijansa hyppäsi väliin, armottomasti heitti hän minut sopelle, ja Johanna juoksi itkien ulos—enkä minä häntä sitten enää ole milloinkaan nähnyt… Sitten temmattiin minut sopelta takaisin lattialle, ihmisiä kokoontui huutaen ja toruen ympärilleni, mutta kohta minä taas sain uuden survauksen ja lensin ovesta porstuaan ja siitä samaa tietä ulos kartanolle. Sinne päästyäni oli minulla siksi tointa, että aloin juosten paeta maantielle päin. Minä juoksin sen, minkä jalkani kannattivat, ja pelkäsin joka hetki, että tuo rautainen koura tarttuu minuun uudelleen… Mutta ei kukaan minua seurannut. Heti piha-aidan yli hypätessäni olin kuulevinani isännän äänen, joka sanoi:
—Antaa hänen mennä—älkää ajako takaa!
Minä juoksin kuin aavetta pakoon, mutta kauan en vähillä voimillani jaksanut. Hervotonna heitti minut voimattomuuteni tiepuoleen, ja siihen minä vaivuin, ylös sillä kertaa sen enemmän kykenemättä.
Kun toinnuin liikkeelle, lähdin kulkemaan. Minä harhailin kuin kummitus, enkä vieläkään tiedä, missä lienen kulkenut. Ei minulla ollut pitkään aikaan ei mieltä eikä ymmärrystä mistään, mitä oli tapahtunut ja mitä tulisi tapahtumaan. Enkä minä siitä ajasta muistakaan muuta kuin sen, että kulettavani tie oli kuin pimeä usvainen yö.
Mutta selvisinhän tuosta kuitenkin, mitenhän lienenkin selvinnyt.
Löysin itseni viimein muutaman pirtin penkiltä pitkältäni, johon olin mahtanut uupuneena laskeutua levolle.
Heräsin kuin raskaasta unesta ja näin, että olin joutunut isoon, valoisaan pirttiin. Unisena katselin ympärilleni ja näin, että lieden ääressä minua vastapäätä hääri vaimoihminen, mutta hän oli selin minuun, enkä minä häntä tuntenut. Mutta kuta enemmän valveille toinnuin, sitä tutummalta rupesi pirtti minusta näyttämään. Katsahdin ulos ja näin pihamaan, ja tuolla alempana vähän rantaan mennessä saunan, ja ne näyttivät minusta yhä tutummilta nekin. Samassa käännähti tuvassa olija ja minä tunsin hänet lautamiehen, isäni ja entisen isäntäni, emännäksi.
Sanoin hänelle hyvää päivää, ja hän vastasi siihen tyynesti ja rauhallisesti, niinkuin hänen tapansa oli aina ennenkin ollut. Vähän ajan kuluttua hän tuli minua kättelemään. Hän oli paljon vanhentunut sitten viime näkemän, eikähän se kummaa ollutkaan, kun en minä tässä talossa ollut sen koommin käynyt, kuin silloin kerran lähdin.
—Mitä Sampalle kuuluu? kysyi hän, kun oli kätellyt.