—Vieläkö se emäntä minut tuntee? kysyin minä kummastellen.
—Tunteehan sinut toki äiti vainajasi näöltä vaikka milloin, sanoi emäntä ja askarteli edelleen tuvassa.
—Missä sinä olet aikojasi elänyt … kuuluithan olleen hukkuakin? kysyi hän taas vähän ajan kuluttua ja näytti asettelevan ruokaa pöydälle.
Minä sanoin, että olin elänyt milloin missäkin maailmalla, ja siihen vastaukseen näytti emäntä olevan tyytyväinen.
—Noudappas, Liisa, viilipytty aitasta, sanoi hän sitten kylkeiseen.
Kylkeisestä kuului kankaan kutomista, ja vähän ajan päästä tuli sieltä vaimoihminen pirttiin. Hän oli paitahihasillaan, iso punaraitainen huivi kaulassa. Mennessään pujotti hän nuttua ylleen, jonka oli mahtanut kutoessaan heittää pois. Hän oli iso ja pulska ihminen ja käveli nytkyttelemällä ja rennosti, niinkuin semmoiset ihmiset tavallisesti kävelevät.
Kun hän oli tullut takaisin ja asettanut pytyn pöydälle, sanoi emäntä hänelle:
—Tässä on se meidän entinen paimenpoika, se Samppa.
Liisa tuli ja kätteli minua. Hänen kätensä oli pehmoinen ja lämmin, niinkuin kankurin käsi tavallisesti on. Sitten hän meni takaisin kylkeiseen ja tuntui taas rupeavan kutomaan.
—Tuossa olisi ruokaa pöydässä … jos haluttaa syödäksesi, sanoi emäntä.