Minä sanoin, etteihän se liiaksikaan taitaisi olla, ja kävin pöydän päähän istumaan.
Emäntä istuutui pöydän eduspenkille ja laski kätensä helmaan.
Vähän aikaa syötyäni kysyin, missä isäntä oli.
—Tässä se on nyt isäntä, missä emäntäkin, vastasi emäntä.
—Onko lautamies kuollut? kysyin minä kummastellen, sillä sitä en ollut kuullut.
—Kuolluthan se on isäsi, sanoi emäntä huokaisten, kuolluthan se jo on puolen vuotta.
—Entäs Alpertti?—Hänestä en ole kuullut mitään, missä hän on.
—Veljesi on pappina Hämeessä. Ei se ole täällä sen koommin käynyt, kun papiksi vihittiin, eikä itsestään tietoja antanut. Kuuluu naineen rikkaan rusthollin tyttären, joka on siitä ylpeä ja kuuluu häpeävän talonpojan sukuaan. Senkö ylpeys lienee Alperttiinkin tarttunut, ja saahan tuota ehkä ollakin ylpeä, kun on papiksikin päässyt. Mutta olisihan sitä saattanut tulla isänsä hautajaisiin, kun siitä sinne kirjekin laitettiin.—Eihän siitä ole ainoasta lapsesta minulle paljon iloa ollut milloinkaan. Isänsä sen ennen eläessään minulta valtasi, eikä hänestä taida olla minulle enää paljon vanhuudenkaan varaksi.— Emäntä pyyhki esiliinallaan silmänsä nurkkaa.
—Mihinkä tautiin se isäntävainaja kuoli?
—Halvaukseenhan se kuoli.