Näin kylän akat arveli,
kun Annu muutti majaa:
»Tuo hullu tyttö onneaan
se umpisilmin ajaa;
ois' toki paljon parempi, jos pappilaasi jäisit, ois' ollakses' niin mukava ja selvän leivän söisit.
Oi, elä mene korpehen,
on ruokas siellä pettu,
on susi lapsenpiikanas
ja vieraanas käy kettu!»
Mut Annu arvel' akoille: »Koti oma on nyt mulla— ja ehkä Luojan avulla tok' toimeen tuolla tullaan.
Jos kaikki karttais korpia, ei kylät kohoaisi, jos nuoret pelkäis pettua, ei kukaan selvää saisi.» — — —
Sitten minä ajattelin vielä muitakin värssyjä, kuinka ne siellä metsässä onnellisesti elelivät, vaikka »puutekin joskus puristi», kuinka talo kuitenkin suurenemistaan suureni, kun ne yhdessä työtä tekivät ja vaivaa näkivät. Mutta ne värssyt jäivät kesken. Ihan kokonaista runoa en minä olekaan juuri milloinkaan tehnyt. Mikä on mistäkin syystä jäänyt, mutta tämä jäi siksi, kun sitä kerran rupesin Liisalle laulamaan. Liisa oli minua muutamana lauantai-iltana kotiin noutamassa, ja kun illan pimitessä astuttiin polkua myöten kotiin, peräkkäin, minä edellä ja Liisa jälessä, rupesin minä tätä laulua laulamaan ja lauloin sitä mennessäni.—»Mitähän Liisa tästä ajattelee, kun kuulee», arvelin minä joka värssyn laulettuani, mutta kun lopetin, ei Liisa virkkanut mitään.
—Miltä sinusta se laulu kuului? kysyin minä ja käännyin taakseni.
—Mikä laulu? kysyi Liisa, niinkuin ei olisi kuullut mitään.
—Se, jota minä tässä lauloin, sanoin minä kummastellen.
—En minä häntä edes kuunnellutkaan, sanoi Liisa huolettomasti.