—Etkö kuunnellut?
—Sen verran minä sitä kuuntelin, että mitähän lienee renkutusta ollut.
Minä nakkasin kirveeni käsivarrelta olalleni ja aloin astua niin tiukasti, ettei Liisa nähnyt minua kuin suurimmilla aukeilla. Enkä minä sitten moneen päivään osannut puhua Liisalle sanaakaan. Enkä minä sen koommin laulanutkaan paljon milloinkaan … itsekseni välistä vain. Mutta hänen kuultensa en milloinkaan.
Keyriksi joutui pirtti valmiiksi. Ja kun keyrisunnuntaina oli käyty kirkossa vihillä, niin sitten viikolla muutettiin korpeen asumaan.
Ja siellä minä olen näihin päiviini asti asunut, ja eikö tuo tuolla kerran kuolemakin tulle.
* * * * *
Kertoja lopetti kertomuksensa tähän. Hän taukosi, painoi kätensä kasvoihinsa, niinkuin uupunut ne painaa. Samalla lailla oli hän tehnyt usein ennenkin kertomuksensa kuluessa, mutta sitten oli hän taas ojentautunut ja jatkanut kertomustaan.
Minä odotin, että hän tekisi nytkin niin, mutta kun hän näytti ihan kuin uneen vaipuneelta, kysyin minä häneltä, oliko hänen elämäkertansa jo lopussa.
—Johan sitä on siinäkin, sanoi hän kolkosti, kohottamatta päätään.
—Eikö teille sitten enää mitään mainittavampaa tapahtunut