—Eipä paljon mitään.
—Olette siis tullut hyvästi toimeen?
—Ei ole ollut ruuasta puutetta.
Hän lausui tuon sanan ilmeisellä ivan painolla äänessään.
—Kuulkaas … mitenkäs oli muuten … luitteko sitten mitään? kysyin minä kysymistäni, kun pelkäsin, etten ehkä kohta saisi mitään tietoja.
—Minä poltin Kantelettareni.
—Poltitteko—mutta miksi?
—Ilman vain.
—Entäs omat laulunne—ettekö enää koskaan runoillut?
—Johan sanoin, että en.—Niin, kyllä kerran vielä—hän veti kädet kasvoiltaan ja kohosi entiseen asemaansa.—Kyllä kerran vielä lauloin— uusia lauluja en ole sen koommin tehnyt—vanhoja ne vain olivat.—Kun lapset alkoivat kasvaa suuremmiksi—meillä on kaksi tyttöä—opetin minä niille lauluja, kun niillä on hyvä laulunääni. Mutta kun heidän äitinsä sen kuuli, sanoi hän minulle: »Mitä tuota tyhjää lonkuttelet lapsille, opettaisit heitä edes lukemaan.»