Liekö lapsille sanonut mitään, sitä en tiedä, mutta eivät ne enää milloinkaan tulleet minulta lauluja tahtomaan, niinkuin aina ennen olivat tehneet. Enkä minä sitten ole heille laulanutkaan. Ja sillä kertaa heitin Kantelettarenkin pirtin palavaan uuniin enkä ole sitä kirjaa sitten sen koommin nähnytkään kuin nyt vasta.
Taas vaipui hän tuohon kumaraiseen asentoonsa, kyynärpäät polvia vasten ja kasvot käsien peitossa. Uunissa olivat puut jo kekäleiksi luhistuneet, sininen tulikin oli jo sammunut, kekäleet olivat hiiltymistään hiiltyneet, ja sieltä täältä mustan kuoren alta vain joku viimeinen tulenhohde vielä iski silmää. Huoneeseen oli tullut pimeä. Minä sytytin kynttilän. Sitten painoin uunin peliin kiinni ja kun se rämähti hiukkaisen, heräsi vieraanikin unelmistaan.
Hän hieroskeli silmiään, katseli ympärilleen ja kohosi sitten seisoalleen.
—Minnekähän minä lakkini panin? sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
—Joko te nyt lähdette? kysyin minä pidätellen.
—Jo on aika lähteä—tuossahan on lakkinikin, sanoi hän ja kumartui ottamaan lakkiansa lattialta, jonne oli sen tullessaan heittänyt.
Hän ojensi minulle kätensä hyvästiksi.
Mutta minä en vieläkään ollut saanut tietää kaikkea, mitä tahdoin.
—Sanokaa minulle, sanoin minä, miksi teihin niin kipeästi koski tuo nostaminen siellä torilla, kun syöksyitte tiehenne sillä tavalla?
Hän katseli minua suurin silmin.