Taas sanoi Kalle hetken kuluttua:
--Ja jos naapurissa vielä saadaan se tietää, ja miksei saataisi ja ehkä jo tiedetäänkin ... niin ennenkuin jään heidän poikainsa pisteltäväksi ja osoiteltavaksi, ja heidän vertaisekseen, niin menen vaikka merille takaisin. Tehköön äiti sitten, niinkuin tahtoo.
--Ehkä hän taipuu. Minä rukoilen vielä hänen puolestaan, että jumala kääntäisi hänen mielensä.
Kalle kuului nousevan. Söderlingska riensi pois.
Voi, herra, minkä hulluuden pitääkin ihmisiin tarttua!--Pitäkää sitten omanne! Ottakaa rahanne ja paalinne! Ette minun tähteni tarvitse rukoilla! Ei minua tarvitse lähteä pakoon vieraille maille.
Hän pyörähti jo takaisin, mennäkseen ja huutaakseen sen heille ovesta sisään.
... Mutta hulluhan minä olisin. Sillä sehän on mieletöntä, sehän on kerrassaan rekihurjaa!
Mutta silloin hän säpsähti: jos naapuri sen todellakin jo tietää? On voinut käydä kaupungissa ja tavata Viron miehen.... Mutta silloin on totta, mitä Kalle sanoi.
Äijä kompuroi porstuassa ja työnsihe tupaan, josta Söderlingska peitteensa kanssa oli menossa latoonsa.
--Heretkäähän nyt herran nimessä jo mököttämästä! Eihän tässä enää mikään jaksa. Ei kihoo enää viinakaan päähän. Minä kyllä näen, mihin tämä vie. Pian ne saavat sinutkin, Emma, siihen villitykseensä. Anna minulle, jos et uskalla itse pitää. Minä kyllä otan päälleni sen synnin, mikä siitä tulee. En minä luultavasti kuitenkaan enää pääse taivaaseen, kun olen juonut ja kiroillut niin helvetin paljon, sekä nyt että myöskin nuorempana, varsinkin nuorempana, ja tulen varmaankin vielä kiroilemaan ja juomaan yhä eteenkinpäin. Niin että minulle se nyt on yhdentekevä. Ei siellä luultavasti kuitenkaan lisätä tulta syntien mukaan. Kaikki kai ne siellä paistuvat samalla valkealla.