--Elkää edes pilkatko jumalaa, vaan menkää maata!
--Kun en kuitenkaan saa unta.... Hohhoo--ja-jaa....
Ukki jäi seisomaan kalliolle oven eteen. Söderlingska meni yhkäen, ähkäen latoonsa.
Koko yön ritisivät kaislat epämiellyttävästi ruumiin alla. Ei tahtonut saada rauhaa missään, lepoa kussaan. Oli usvainen, viluinen yö. Hylkekarin majakka ulvoi meressä. Niin pian kuin Söderlingska ummisti silmänsä, oli majakka samassa muuttunut suureksi mustaksi hylkeeksi, joka kallion korkeimmalla harjalla hännällään seisoen, silmät tulta suitsuten ja pää pyörähdellen, päästi yhden ulinan ulos merelle etelään, toisen ylös maihin pohjoiseen, kuin jotain omaansa vaatien.
IX
Huonosti nukuttuaan nousi Söderlingska varhain lypsylle. Päivä juuri alkoi valeta. Hän kuuli lähestyviä askelia naapurin aidan takaa. Kahdet rautakorkoisten kenkäin askeleet karahtelivat kallioon. Toiset tanakat ja lyhyet, niinkuin semmoisen, joka kantaa jotain raskasta, toiset häilyvät, luiskahtelevat, jotka välistä hiihdättelevät, välistä polkaisevat niinkuin korkealta pudoten. Ne olivat niinkuin ukon askeleet, silloin kun se toikkaroi humalassa. Mutta kuka oli toinen? Hän koetti katsoa oven raosta, mutta ne pysyttelivät koko ajan niin, että tupa esti näkemästä.
Nyt hoilotti ukko:
Ja vesi oli tyyni, kun rannalta läksin, rannalta läksin,
Mutta merellä kävi tuuli--
Ulkona ulapalla purren keksin, purren keksin,
Kultani tulevan luulin.
--Elkäähän nyt ... kuletaan hiljaa, niin ei kaaduta, hiljaa, hiljaa vain, kuului houkutteleva ääni sanovan.
Se oli Korsun ääni ... naapuri oli siis tullut kotiin. Milloin? Yölläkö?