Oli se sittenkin Söderlingistä hiukan käsittämätöntä. Hän ruopi korvallistaan, mutta turhaan, saamatta vastausta. Sitten hän kaatoi vettä kippaan, otti saippuapalan uunin reunalta ja meni kalliolle tuvan taa pesemään silmiään.
Mutta karsinassaan lautaseinän takana paukkui Hanna yhä kirstunsa kanssa, kuului ähkävän ja puhkavan ja lopulta paukauttavan sen kiinni ja vääntävän vihaisesti lukkoon. Sitten hän tuli ulos, kaupunkivaatteissaan, hattu päässä, sateenvarjo kädessä, saketti käsivarrella, kellotaskuinen solkivyö kelloineen vyöllä ja jalassa tyykikengät. Semmoisena hän meni sitten rantaan odottamaan muita, ja oli kaikista merkeistä päättäen kiukkuisella päällä--mikä Söderlingin mielestä ei ollut ihme, sillä näinhän niiden yhteenmeno nyt lykkäytyy, kuinka paljon lykkäytyneekään.
Kalle oli tuonut venheen rantaan. Sillaikaa kun hän puki pyhävaatteita päälleen, meni Söderling ja otti purjeet verkkoaitasta ja vei ne venheeseen, pystytti mastot ja kiinnitti vantit, nosti purjeet, sijoitti peräsimen paikoilleen ja istuutui perään odottamaan.
Oli tämä yhä vieläkin hänen mielestään niin ja näin, että annetaan pois kaikki, vaikkei siihen ole mitään pakkoa. Mutta tottapahan tietävät.... Tuuli näkyi yhä virkistyvän, ja sisä-ulapallakin pärskyi jo pieniä vaahtopäitä, luvaten pysyvää laitatuulta tullen mennen.... Se oli sitä touhakkaansa. Ensin tahdotaan pitää kaikki, ja sitten ei pidetä mitään.
Oltiin jo kaikki venheessä, ja Kalle oli juuri irroittanut keulaköyden, kun ukki ilmaantui pihalle.
--Minnekkä te menette?
--Kirkkoon! huusi Söderlingska.
--Ja tulliin! huusi Hanna.
--Odottakaa! Mitä helvetin skoijia se nyt on?